Tämän kesän ensimmäiset ja todennäköisesti viimeiset festarit on nyt käyty kunnialla läpi! Oltiin ystäväni kanssa tsekkaamassa Vantaalla järjestetyt Rockfest-festarit eilen lauantaina.
Puolisen vuotta takaperin sain tietää, että nuoruusvuosieni musiikillinen rakkaudenkohde Evanescence tulisi Suomeen. Ja joululahjakirjekuoresta löytyi sitten Z:n hankkimat liput, kun olin ensin kironnut omaa budjettiani. (Ja ne väittää, että miehet ei muka koskaan kuuntele naisia...)
Meidän päivän ensimmäinen keikka oli Michael Monroen energinen pläjäys. Ja on se kyllä ihmeellistä, miten heppu jaksaa vetää sellaisella latauksella biisistä toiseen. Monroe hypähteli välillä spagaateihin kesken biisin ja kiipeili yleisön luokse mikrofonin johdoista välittämättä. Aurinko porotti lähes kirkkaalta taivaalta, kun jammailtiin mukana. Setiltä löytyi jopa vanhaa kunnon Hurriganesia. Tykkäsin kovasti tästä glamrock- ja old school-meiningistä!
Dead by April oli illan yllättäjä. Metalcore ei ole se tyylilaji, jota löytyy meikäläisen soittolistalta, mutta yhtye oli yllättävän mukavaa kuunneltavaa. Tosin nautittiin keikka anniskelualueelta, kaukana moshpitistä. Ilta-aurinko lämmitti kivasti vielä siinä vaiheessa ja porukkaakin alkoi olla paikalla.
Rakastan festarimeininkiä ylitse kaiken. Siinä on vain oma fiiliksensä, kun saa nauttia kesästä ja hyvästä musiikista. Jopa ruoaksi nautitut nahistuneet ranskalaisetkin lähinnä naurattivat.
Pienemmällä lavalla käytiin tsekkaamassa vain yhtä bändiä jostain syystä. Kierreltiin paljon myös muuten alueella. Ihmisiä oli hauska seurata, sillä tällaisilla festareilla löytyy yleensä tyylisuuntauksia laidasta laitaan.
Ennen Evanescenceä päälavalla stoitti Stam1na. Itse en kyisestä bändiä ole kuunnellut, mutta siinähän sekin meni hengaillessa. Osallistuttiin kyllä yhteiseen onnittelulauluun, jonka yksi bändin jäsenistä kuvasi isälleen!
Ja sitten oli Evanescence. Mitä voinkaan sanoa? Olen odottanut kymmenen vuotta (kyllä, minäkin olen jo niin vanha), että kyseinen orkesteri tulee takaisin Suomeen. Mentiin puoli tuntia ennen keikkaa jo ottamaan paikat ja kyllä siinä minuutteja laskeskeltiin. Kun bändi sitten saapui lavalle ja soitti ensimmäiset soinnut, oli fangirl-momentti huipussaan. Poppoo ei ollut täysin sama, kuin vuosikymmen sitten, mutta livevetäjänä Evanescence on parhaasta päästä edelleen. Tunnin aikana kuultiin niin vanhaa kuin uuttakin tuotantoa ja hyvin sitä lauloi ja bailasi mukana. Mahtavaa oli myös se, miten bändin jäsenet vetivät ylävitosia keskenään aina biisien jälkeen.
Ja Ame Lee... Niin upea, että kyyneleet valuivat poskille My Immortalin aikana.
Viimeiseksi jätetyn Bring me to life:n aikana vieressäni hillityn tyynesti kädet taskuissa seisonut mieshenkilökin nosti nyrkin täysillä ilmaan.
Kaiken kaikkiaan onnistunut päivä ja mielestäni myös festarialueelta poistuminen oli järjestetty yllättävän sulavasti, vaikka hiukan joutuikin kävellä.
Ainoa asia mikä harmitti keikkojen aikanat olivat puhelimet! Tottakai itsekin napsin parit kuvat ja videot, mutta suurimmaksi osaksi keskityin nauttimaan ja heiluttamaan käsiä. Ymmärrän tosi hyvin sen, että halutaan ikuista keikat muistoiksi, joita voi selailla myöhemminkin. Ihmettelin vain, että kuinka paljon ihminen pystyy keskittymään elämyksestä nauttimiseen, jos on koko ajan tarkentamassa kameraa lavalle (josta ei kuitenkaan mitään hirveän hyviä kuvia saa).
Toinen asia mikä hiukan nauratti oli se, miten saatiin parit ilkeät katseet, kun huudettiin, hihkuttiin ja taputettiin minuutti ennen keikan alkua. Nämä hetket on tehty elettäväksi, hyvät ihmiset!
Näillä eväillä on hyvä aloittaa seuraava viikko! Ihanaa sunnuntai-iltaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti