Pyydät poikaystävääsi ottamaan pari kuvaa, koska olosi tuntuu hehkeältä. Kun saat kameran näppeihisi ja käyt kuvat läpi, tekisi mieli siirtä jokainen kuva kuvainnolliseen roskakoriin. Ihan vain koska, näytät mielestäsi kamalalta.
Teet aamurutiinisi kuten tavallista. Peset hiukset, meikkaat hiukan ja vedät vaatteet päälle. Kun lähtiessäsi silmäilet peilikuvaasi, irvistät. Yhtäkkiä olet tietoinen turvonneesta vatsastasi, parista typerästä näpystä naamassa tai lättänöistä hiuksistasi.
Selaat Instagramin ihmeellistä maailmaa ja vastaan tulee toinen toistaan täydellisimpiä kuvia. Täydellisiä pyykkilautavatsoja, täydellisen paksuja kultakutreja, täydellisen kauniita naisia. Heität puhelimen sohvalle ja päässäsi toistuu lause: miksen näytä tuolta?
Kuka myöntää joskus kokeneensa jotain läheltä liipaavaa? Tunnetta siitä, että oma ulkonäkö ei miellytä. Kun peilikuva ei näyttänyt aamulla siltä, miltä olisit sen halunnut näyttävän?
Koska rehellisesti sanottuna, minulla on viime aikoina ollut paljon tällaisia hetkiä. Minulla, aina niin sinut itseni kanssa olleella. Se tuntuu ihmeelliseltä ja pahalta, enkä osaa sanoa, mistä tämä epävarmuus oikein kumpuaa.
Olen viime päivinä pyöritellyt mielessä asioita, jotka liittyvät kauneuteen sekä kauneusihanteisiin. Mikä on kauneutta? Millainen on kaunis ihminen? Miksi ulkonäölle pitäisi antaa niin paljon arvoa? Annetaanko sille arvoa? Onko some tehnyt meistä itsekriittisempiä? Miksi otamme selfieitä enemmän kuin koskaan? Miksi nykykulttuuri painottaa ulkoisia tekijöitä?
Millainen on yhteiskunnan luoma käsite kauneudesta?
Rehellisesti sanottuna en oikein osaa vastata näihin kysymyksiin, ainakaan vielä. Olen aina liittänyt itse kauneuden käsitteen lauseeseen "kauneus on katsojan silmissä". Näen persoonallisuuden kauniina. Itsevarmuus säteilee ulospäin ja sisäinen kauneus tekee ihmisestä ulkoisestikin kauniin.
Omia kauneusihanteita ovat muun muassa Kat Von D, Angelina Jolie ja Amy Lee. En näytä heiltä, enkä yritäkkää . He ovat mielestäni vain upean näköisiä (eikä tietenkään haittaisi saada esimerkiksi Angelinan huulia tai Amyn mustaa, pitkää tukkaa).
Kauneusihanteita on ollut aina. Marilyn Monroe oli oman aikansa seksipommi ja Kardashianin perjeenjäsenien contour-taidot ja peput ihastuttavat. Nykyajan kauneusihanteet ovat samaan aikaan moniulotteiset ja överiksi menneet. Nuoret pakkeloivat naamansa täyteen peittääkseen virheet ja korostaakseen parhaita puoliaan. Ja silti luodaan kampanjoita luonnollisen kauneuden puolesta ja julkisuuden henkilöt puhututtavat meikittömyydellään.
Mitä tulee yleiseen kauneuskäsitykseen, tuntuvat kauneusihanteet vaativan meitä kuulaaseen luonnonkauneuteen. Mutta jos totta puhutaan, kenellä oikeasti on täydellisen tasainen iho, pitkät tummat ripset ja tuuheat kulmakarvat luonnostaan? Unohtamatta vienoa punaa poskipäillä, jotka kauniisti erottuvat tavallisesta pullanaamasta. Kyllä ne minun kohdallani ainakin purkista tulevat!
Ja toisaalta, onko mitään väliä vetääkö paljaalla naamalla vai sutiiko parin sentin meikkikerroksen aamuisin? Ketä se loppujen lopuksi liikuttaa? Niin kauan, kun olet tyytyväinen itseesi, ei muiden mielipiteillä tai yhteiskunnan kauneuskäsitteillä ole saneluvaltaa.
Itse haluan liputtaa luonnonkauneuden puolesta, mutta tykkään myös välillä panostaa meikkiin. Koen itse olevani kauneimmillani niin täydessä tällingissä, kuin saunanpuhtoisenakin. Mikä ristiriita! Vai onko tämä edes ristiriita??
Noh, pidänkö itseäni sitten kauniina? Pidän.
Pitävätkö muut minua kauniina? Ehkä, en tiedä. En osaa sanoa millainen paketti ulkopuolisen silmin olen.
Olen kuitenkin melkein aina ollut sinut oman ulkonäköni kanssa. Myös silloin, kun piirsin kulmakarvat pitkiksi viiruiksi ja värjäsin hiuksiani liilaksi. Jälkeenpäin olen kuullut joiltakin, miten se vaihe oli kamala, miten rumaksi se minut muutti. Tällaisilla lauseilla vain ei ole minulle oikeastaan kovinkaan paljon arvoa. Olin onnellinen kehossani silloin, ja olen sitä nytkin. Tai ainakin haluan olla!
Kirjoitan tästä aiheesta siksi, että olen muuttunut ja minun on vaikea joskus hyväksyä sitä. Kroppani on muuttunut. Muotoja kiloja on tullut lisää, silmieni alle on muodostunut aikuisen ihmisen silmäpussit ja kyllä, pian 22-vuotiaana, olen saanut ensimmäiset ryppyni. Hehee!
Pointtini on se, että peilikuva ei aina miellytä ja se on ihan okei. En tule koskaan näyttämään yhdeltä niistä Instagramin täydellisistä tytöistä. Ja sekin on ihan okei!
En olisi halunnut julkaista yllä olevia kuvia, mutta tein sen silti. Koska nyt kun niitä katson, niin enhän mä nyt niin kamalalta oikeasti näytä. Ja toisaalta, mitä ihmeen väliä vaikka näyttäisinkin? Ulkonäkö ei määrittele loppujen lopuksi kuin pienen osan ihmisestä.
Ehkä lakkaan sen jatkuvan kyselyn mieheltäni. Että olenko minä sun mielestä kaunis?
Ehkäpä vain katson itseäni silmiin peilin kautta huonoina aamuina ja totean, että hei sä olet itseäinen, vahva nainen ja kaunis just tuollaisena!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti