MITÄ MULLE KUULUU?

On se kumma, miten auringon ja lämmön myötä herää itsekin eloon. Pursusin eilen niin paljon energiaa ja voimaa, etten oikein tiennyt, mihin sitä olisi pitänyt purkaa. Heitin sitten kaikki vanhat lehdet muun muassa keräykseen, istahdin pikkusiskon kampaus- sekä meikkituoliin ja tapasin vanhaa ystävää pizzan merkeissä. 

Pimeän ja kylmän talven jälkeen on taas sellainen fiilis, että sitä voisi alkaa pikkuhiljaa taas sosialisoitumaan ja liikkumaan muuallakin, kuin kodin, työn ja koulun välillä. 

Halusin tällä kertaa tulla kirjoittelemaan ihan vain kuulumisia, ei mitään sen kummempaa. Niinkuin ylempänä mainitsin elämä on aikalailla liikkunut aksellilla koulu, työ ja koti. 

Koulu maistuu edelleen, toki pieniä sopeutumisvaikeuksia on ollut. Keskittymiskyky on tasoa kultakala ja ensimmäinen tenttini tuli hylättynä takaisin, vaikka luulin sen menneen hyvin. Alkuvuoden "Miksei me jo päästä tekemään?" on vaihtunut "Ai, perkele, oliko tuollekin päivälle deadline?". Samaan aikaan stressaa, mutten kuitenkaan jaksa stressata. Kauhean selkeää. On ollut kuitenkin mahtava huomata, miten vieraista ihmisistä on alkanut muotoutua sellaista omanhenkistä porukkaa. Tykkään hirveästi kanssaopiskelijoistani! 

Mitä taas töihin tulee, on seuraavat viikot suhteellisen raskaita. Sattuneista syistä täyspäiväisen koulun lisäksi teen parinkymmenen tunnin työviikkoa. Toisin sanoen, on ihan liikaa päiviä, jolloin herätys soi 5:30 ja illalla kotiudutaan siinä puoli yhdentoista maissa... 

Tuossa maalis-huhtikuun vaihteessa oli hetkellinen juoksuhiekkahauta omien jalkojen alla juurikin hylätyn tentin, pienen väsymyksen ja muiden pikkutekijöiden yhteissummana. Oli yksi viikko, kun ei oikein taas nukuttanut. Pelotti ihan hirveästi, että mitäs jos unettomuus taas hiipii salakavalasti päälle, enkä jaksakaan enää tehdä mitään. Viime kevään väsymys kun on aika kirkkaana vielä mielessä. 
Parin viikon itsesäälissärypemisen, apteekin melatoniinivalmisteiden (täysin lumenappeja) ja mooonien suklaalevyjen myötä onnistuin kuitenkin kaivautumaan mörköjeni keskeltä auringon valoon. Ja voi pojat, miten tuntuu taas hyvältä!

Toisin sanoen, elämä on sellaista hauskaa vuoristorataa viikosta toiseen. Tällä hetkellä keskelle hektistä arkea kaipaisi jonkinlaista irtiottoa kaikesta, mutta sen sijaan hommasin itselleni toisen työn nykyisen rinnalle, jotta kesällä olisi jotain millä tuhlata (lue: maksaa laskut). 
Mutta kaikesta kiireydestä huolimatta nautin ihan suunnattomasti tästä keväästä, uusista ihanista ihmisistä ja miksei vähän vanhoistakin ja niinkuin sanoin, pursuan ihan superisti uusia ideoita ja energiaa. Meneillään on muun muassa "Vaatekaappi uusiksi"-projekti sekä "Nyt sisustetaan viimeinkin kämppä kuntoon"-projekti. Rautaahan tunnetusti pitää takoa silloin, kun se on kuumaa. Täytyy vain pitää huoli, että jossain vaiheessa ottaa vähän sitä kuuluisaa omaa aikaa. 

Toki tämä hektisyys heijastuu heti tänne blogiin, mutta kyllä, haluan edelleen kuljettaa teitä tässä rinnalla mukana. 
Seuraavaksi huitaisen kahvit nassuun ja lähden hoitamaan sunnuntain työvuoron plakkariin. Nauttikaa elämästä ihmiset, se on ihanaa! 

TONY ROBBINS: I AM NOT YOUR GURU

kuva täältä

Jos et ole edellä mainittua dokumenttia vielä näpäyttänyt päälle Netflixistä, tee se. Luvassa on nimittäin ihmeellinen kokemus. 

Taisin jostain blogista taannoin lukaista, että kyseinen dokumentti olisi katsomisen arvoinen. Muutaman kerran Netflixin tarjontaa selaillessa kyllä törmäsin siihen, mutten syystä tai toisesta jaksanut vaivautua ottamaan hyvää asentoa sohvalle, kera sipsipussin. Perjantai-iltana kuitenkin laitoin pätkän pyörimään ja löysin itseni lopulta nenäliinamyttyjen keskeltä huutamassa "I!" kuorossa muiden osallistujen kanssa. 

Tony Robbins: I am not your guru, kertoo nimensä veroisesti lifecoach Tony Robbinsista ja hänen kuuden päivän pituisesta Date with your destiny-seminaarista (jolla on hintaa rapiat 4000 dollaria). Seminaarissa harrastetaan itsetutkiskelua, keskustelua, interventioita ja kaikenlaista muuta sielua avaavaa toimintaa, jonka tarkoituksena on saada osallistujat tekemään pysyviä muutoksia elämäänsä. 
Seminaari on kuin rock-konsertti, jossa jengiä huudatetaan kilpaa. Meininki on hyvin jenkkilänomaista, välillä näin suomalaisnäkökulmasta hiukan ahdistavan, hämmentävän noloa. Mutta voin sanoa, että itse näin itkupilliniä koin kyllä tunnekuohuja pinnallisuudesta huolimatta. 

Tony Robbins ei nimittäin ole stereotyyppinen elämäntapavalmentaja. Hän on kaukana vihermehuja litkivästä meditatiivisesta hippiäisestä. Robbins kiroilee, karjuu ja käyttäytyy karkeasti, mikä ainakin itseeni kolahtaa, koska a) rakastan karskia kielenkäyttöä b) onhan hän nyt jotenkin karismaattinen henkilö. Robbins kuvailee dokumentissa elämäntyönsä olevan muiden ihmisten auttaminen, sillä hän itse on kokenut elämänsä aikana kovia. Ja niin on moni seminaariin osallistujakin. 

Summa summarum, dokumentti meni omalla osallani listalle "katson tämän ensi viikolla uudelleen", sen verran voimaannuttava kokemus tämä oli. Lause "Life doesn't happen to you, it happens for you" jäi elävänä mieleen, sillä se pitää niin paikkansa. Rakastan itsetutkiskelua ja tärkeitä keskusteluja ja tämän katsottua olisin halunnut vain puhua elämästä ja itkeä onnesta. Sen sijaan halasin Z:tä ja sanoin hänen olevan asia elämässäni, josta olen maailman kiitollisin (jep, ja menkat alkoivat sunnuntaina, jätän tämän vain tähän...). 
Joten jos sinulla ei vielä ole suunnitelmia ensi perjantaille, kääriydy vilttiin, nosta viereesi suklaalevy ja paina play. Et tule katumaan, ellet sitten ole todella kyyninen jenkkiseminaareja kohtaan, joissa puhutaan oman elämän haltuun otosta. 

Ihanaa sunnuntaita toiverit!

K A S V I S R U I S H A M P P A R I T

Vuoden inspiroivimman reality-sarjan palkinto menee ehdottomasti Kaappaus keittiössä-ohjelmalle! Se vasta inspiroikin ruuan laittoon, sillä Kari Aihisen suhtautuminen kokkaamiseen on jotain maagista. Napauta siis sinäkin itsesi tämän postauksen jälkeen Katsomon sivuille!

Olen huono lounaantekijä, jos vietän päivää kotona. Syön liian myöhään ja valmistan jotain todella yksinkertaista (kuten smoothien ja keitettyä kananmunaa). Tällä kertaa repäisin ja valmistin itselleni oikein luksusaterian. 

Paahdetun ruisleivän väliin heitin uunissa kypsytettyjä bataattikiekkoja. "Kastikkeen" taioin edellispäivän tortillaillallisen ylijäämistä paprikoista ja tomaateista, jotka sekoitin murskaksi  blenderissä. Sekaan laitoin teelusikallisen worchester-kastiketta sekä suolaa. Kylkijäisiksi vielä perunaviipaleita ja viikon kasvisateria oli valmis! Täysin vegeksi sitä ei voi kutsua, sillä hampparin välistä löytyi myös emmental-juustoraastetta ja worchester-kastikehan sisältää anjovista. 

Eilinen leppoisa päivä vaihtui sitten sateiseksi perjantaiksi. Kello ei ole vielä edes kahtatoista ja olen virallisesti heittänyt tämän päivän "paska päivä"-mappiin. Pieni asenteenmuutos, pannullinen kahvia ja viikon kolmas suklaalevy voisivat ehkä auttaaa asiaa... Ihanaa viikonloppua joka tapauksessa kaikille!