Varasija 62. Varasija 118. Varasija 148.
Kirjaimellisesti räpläsin Opintopolkua koko kuluneen viikon hermostuksissani, kunnes eilen oli jysähtänyt päätökset. Siinä ne komeili. Ja taisin muistaakseni ensin vain tuijottaa puhelimen ruutua ja sen jälkeen sännätä duunipaikan takapihalle tihrustamaan itkua.
Pettymys oli tosi kova. Ihan järjettömän. Tein niin paljon töitä, mutta se ei riittänyt tällä kertaa. Tuntui että petin niin itseni kuin kaikki läheiseni, sillä kaikki olivat niin hurjasti mua tsempanneet koko kevään. Äh... Edelleenkään ei hyvältä tunnu. Ja vaikka tiedän, että syksyllä pääsee taas yrittämään, on olo tosi epätoivoinen.
Milloin on mun vuoro? Milloin on mun aika? Pääsenkö koskaan mihinkään? Miksen pääse mihinkää? Johtuuko se siitä, että olen vain liian tyhmä?
Myönnän, että olen ehkä maailman paras itsesäälissä rypemisessä. Ei tässä muuten mitään, mutta odotin vain niin paljon kouluun pääsyä. Että kun vihdoin hiffasi, että missä voisi olla hyvä, niin käsketään yrittämään ensi kerralla paremmin. Ja tottakai niin teen. Ja jatkan tottakai yrittämistä niin kauan, että saavutan omat unelmani. Elämässä mikään ei tule hopeatarjottimella (paitsi ruuat kalliissa ravintolassa), joten leuka ylös ja hymy huulille vain.
En nimittäin ole ainoa, joka tässä tilanteessa on. Melkein 22-vuotiaana on minulla myös hurjan paljon aikaa vielä elämässä. Mutta kun ystävät pääsevät kouluun, valmistuvat ja lähtevät tähtäämään unelmahommiinsa, niin minä junnaan vielä paikallani.
Aion todennäköisesti elellä katkeraa eloa vielä pari päivää, mutta sitten kokoan itsenija lähden reissuun ilman pahan mielen häivää. Kesästä tulee edelleen mahtava ja onpahan taas haasteita tiedossa syksyllä. Kukapa ei niistä tykkäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti