Elin tänään ehkä pahimman sovituskoppipainajaisen ikinä...
Löysin söpöt farkut, joita olin silmäillyt kerran ennenkin. Materiaalihimoissani nostin käsivarrelleni ensin yhden koon, sitten vähän isomman. Silmämääräisesti olin aika varma, että suurempi koko myötäilisi jalkojani juuri oikealla tavalla, mutta kaikkihan me tahdomme joskus olla hiukan optimisteja, mitä tulee vaatekokoon. Sovituskoppiin kanssani lähtivät loppujen lopuksi näiden lisäksi yhdet shortsit (joita oikeasti olin lähtenyt metsästämään) sekä herätelöytöfarkut.
Eipä aikaakaan kun, kiskoin päälleni "omaa kokoa" olevat farkut, joista hädin tuskin sain vyötärön napin kiinni. Seisoin siinä tuijottamassa peilikuvaani, joka lähinnä muistutti liian pieneen kuoreen ahtautunutta makkaraa. Pudistin päätäni ja vapautin itseni denimkuoresta vain vetääkseni omaa kokoa suuremmat farkut jalkaan. Ne jäivät mukavasti pakaran kohdalla jumiin. Siinä sitten seisoin, hikikarpalot otsalla kimmeltäen sekavassa mielentilassa. Miten voi olla mahdollista, etten mahdu koon 38-housuihin?
Viskasin vaatteet rekkiin ja tuhahdin äidille, että nyt mennään, ei nää vaatteet mahdu mulle.
Tästä pienestä episodista masentuneena, päätimme poiketa toipumaan vakiofarkkuliikkeeseeni. Koska a) liikkeen shortsit VARMASTI sopivat ja b) olin varautunut budjetillisesti siihen, että jonkin vaatekappaleen kotiini kiikutan.
Puoli tuntia ja noin kuusi farkkushortsia myöhemmin, nojasin lempiliikkeeni sovituskopin seinään valmiina heittämään hanskat farkut tiskiin. Yksikään pari ei sopinut. Jos shortsit olivat vyötäröltä sopivat, ne kiristivät reisistä niin, että verisuonet katkeilivat silmissä saakka. Osasta ei mennyt nappi kiinni ja osa jäi roikkumaan niin sanotusti puolitankoon. Sovitustilan armottomat valot saivat minut katsomaan peilikuvaani inhoten, kyyneleet silmissä. Yhtäkkiä tunsin itseni isoksi pötkyläksi niissä piukeissa shortseissa, joiden ylin nappi oli irvokkaasti auki. Olin vuoren varma, että reiteni olivat täynnä selluliittiä (mitä pahaa siinäkin muka olisi ollut?) enkä enää ikinä kulkisi lyhyissä lahkeissa.
Superystävällinen myyjä siinä sitten koitti tsempata lauseella "jos hakisin sulle vielä testiin noi miesten mallit, ne on vähän rennommat". Ja minut oli virallisesti lyöty. Tai hetkinen, oikeastaan minut lyötiin vasta siinä vaiheessa, kun sain miestenshortsit jalkaan JA NIIDEN LAHKEET KIRISTIVÄT REISISTÄ.
Siinä peilien edessä, päässäni pyöri muutama asia. Kuten millainen on oma suhteeni vartalooni?
Koen omaavani suhteellisen hyvän itsetunnon. Olen ollut sinut vartaloni kanssa pitkään, mutta viime aikoina on tapahtunut jotain. Ja tämä sovituskoppihelvetti oli viimeinen niitti arkkuuni.
Olen itse 172 senttiä pitkä ja vartaloltani olen ollut aina hoikka. Tosiasia on kuitenkin se, että en (tietenkään) ole enää samankokoinen, kuin 18-kesäisenä. Muotoja on tullut, luojan kiitos, mutta ei ihan ongelmitta näköjään. Ja kun ahtauduin "oman kokoisiini" vaatteisiin, näin yhtäkkiä paljon muutoksen varaa. Rehellisesti sanottuna ainoat ajatukset siinä vaiheessa olivat, miten pitäisi ehkä sittenkin alkaa käydä salilla ja ehkä sittenkin syön tänään vain salaattia kanan sijaan. Hullua!
Tässä on myös takana ilmiö, johon olen viime aikoina alkanut kiinnittää enemmän huomiota. Millainen on yhteiskunnan ja somen määrittelemä kauneusihanne? Millaisille ihmisille nykyvaatteet oikein kaavoitetaan? Miksi on niin nöyryyttävää valita koon 34 sijaan 40? Miten voi olla mahdollista, että tänäinen sovitusrumba oli niin kova kolaus omalle itsetunnolleni? Miksi tuijotamme näin orjallisesti kokomerkintöjä?
Miksi koin itseni täydellisen epäonnistuneeksi, kun sovituskopin peilistä ei kurkistanut someihannetta vastaava vartalo?
(Ja kröhöm, miksi sovituskoppien peilit lisäävät satavarmasti noin 50 kiloa peilikuvaasi???)
Tiedän myös, että koot vaihtelevat merkeittäin. Toisessa liikkeessä saatat olla S, toisessa M ja kolmannessa L. Loppujenlopuksi tärkeintä on kuitenkin se, miltä vaatteet päällä tuntuvat ja missä kaavuissa tunnet itsesi itsevarmaksi. Mutta kuten muutama ystäväni totesi snäpätessani tästä dilemmasta, on ahdistavaa kuvitella, että vaikka olet normaalikokoinen, sinulla on päälläsi XL-kokoinen jakku.
Vaikka toisin voisi kuvitella, on tällä tarinalla onneksi onnellinen loppu. Carlingsissa poiketessa, vetäisin jostain hyllyjen uumenista ajatuksissani vanhat kunnon Dr.Denimit. Kaikki muistavat varmasti kyseisen merkin joustavat pillifarkut. Nämä shortsit eivät olleet joustavat, mutta kun vedin oman koon päälle, hämmennyin. Hämyisestä peilistä katsoi Nora, jonka päällä oli täydellisesti istuvat, täydellisen pituiset shortsit. Ei puristavia lahkeita, ei liian tiukkaa vyötäröä. Juuri sopivat. Elämä tuntui yhtäkkiä keveämmältä ja kiitin hämmentynyttä myyjää päiväni pelastamisesta.
Joten nyt voin tulla siihen tulokseen, että tämän päivän shoppailukierros oli opettavaisempi kuin kuvittelinkaan.
Harva meistä omaa niin sanotun täydellisen Victorias Secret-vartalon. Ja miksi pitäisikään? Meitä on niin monen kokoista ja muotoista! Miksi tuntuu kuitenkin siltä, että moni nykyvaate on mitoitettu täydelliselle vartalolle? Mikä edes on täydellinen kroppa ja mitä on olla sopivan kokoinen?
Kokomerkintöjen orjallinen seuraaminen on turhaa ja ahdistavaa. Ne eivät määrittele sitä, millainen olet, koska olet todenäköisesti juuri sopiva tuollaisena. Me kaikki tiedämme sen, mutta miksi se on vain niin vaikea oikeasti sisäistää. Tämä päivä oli itselle varsinainen bodynegative-päivä, mutta hei, eikö niitä ole kaikilla? Kun kotona sitten selostin suu vaahdoten tapahtumat Z:lle, naurahti hän taas niin rakastavasi ja sulki minut halaukseensa:
"Mutta kulta, sähän olet täydellinen juuri tuollaisena."
Seuraavaksi, kun lähden hankkimaan uusia bikineitä, lupaan astua sovituskoppiin uudella asenteella. Jos vaatteet eivät sovi minulle, on vika vaatteissa, ei minussa.
