Yksi päivä havahduin muistamaan, että olin lainannut erään kirjan äidilleni vuosia sitten. Kävin lunastamassa sen takaisin itselleni, kun iski kamala kirjamatofiilis viime viikon aurinkoisina päivinä. Istuuduin terassille kahvikupin kanssa ja pistin menemään. Kaksi päivää hurahti kirjan parissa, kun pääsin taas ahmimaan tekstiä.
Kysessä on neljän naisen kirjoittama Pariisitar - missä ja milloin vain.
Hehkutin Z:lle miten, joka ikinen kerta samaistun kirjan kuvailuihin tästä mystisestä pariisittaresta. Z lähinnä hellästi nauroi, että joo, kuulostaa kyllä ihan sulta.
Pariisitar ei nimittäin tarkoita tämän opuksen mukaan kansalaisuutta tai nimenomaan Pariisissa asuvaa henkilöä. Se on elämäntapa. Kirja on täynnä ruokaohjeita, elokuvavinkkejä ja kertomuksia pariisittaren suhde-elämästä aina pukeutumistapoihin ja juomatottumuksiin.
Kirja inspiroi minua kirjoittamaan kulttuuri-identiteetistä. Koska olen aina ajatellut, että kyllä, olen kyllä syntynyt suomalaiseksi ja rakastan Suomea, mutta syvällä, syvällä jossain sielussani tunnen kuuluvani jonneki muualle.
Se alkoi jo nuorena, kun koin aina jokaisen ulkomaanreissun jälkeen järkyttävää käänteistä kulttuurishokkia. Itkin joka kerta, kun suuntasimme takaisin lentokentälle ja tiesin joutuvani takaisin Suomeen. Ajattelin olevani täysi kahjo kunnes kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa käsiteltiin käänteistä kulttuurishokkia käsitteenä. Olisi tehnyt mieli huutaa, että tuo olen minä, tuo olen minä!
Olemme perheeni kanssa reissanneet aikoinaan paljon Italiassa ja rakastan sitä maata, kulttuuria, kaikkea! Heitimme aina vitsillä, miten ruokapöydässä olemme aina kuin italialaine perhe. Huudamme toistemme päälle, kukaan ei ikinä saa suunvuoroa ja rakastamme kaikki ruokaa (toki, tämä varmasti kuvaa monta muutakin, eikä varsinaisesti tarkoita sitä, ettemme kokisi olevamme suomalaisia).
Ja kun vuonna 2013 matkustin ensimmäistä kertaa Cannesiin, ihastuin kaupunkiin heti. Ihailin elegantteja ihmisiä ja voisin edelleen aloittaa joka ikisen aamun croissantilla ja cappuccinolla, meren rannalla sijaitsevassa kahvilassa. Työkaverilleni ihmettelin sitä, miten Välimeren maissa paistaa 300 päivää vuodessa aurinko. Miksei Suomessa ole näin?
En tiedä mikä välimeren maissa vetää puoleensa. Kulttuuri, ihmiset, ruoka, elämäntavat? Kaikki nämä tekijät yhteensä? Reissaaminen on mulle henkireikä tässä elämässä, ja rakastan uusia paikkoja. Mutta Italiassa ja Ranskassa on jokin, mikä saa mut palaamaan sinne aina uudestaan ja uudestaan.
Vaikka tiedän, että ruoho ei aina ole vihreämpää aidan toisella puolella, haaveilen silti joskus vielä viettäväni pidemmän ajan elämästäni etelässä.
Ihan vain siksi, että tajusin miten tämä järkyttävän pitkään jatkuva, jokatalvinen pimeys vaikuttaa muhun oikeasti. Miten en samaistu stereotypiseen suomalaiseen, jota kuvaillaan Facebookissa hauskoissa memeissä (vaikka salaa nauran niille).
Mikä parasta, kesän reissulla vietämme näillä näppäimillä melkein viikon Ranskassa, toisen viikon Italiassa. Ja pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni Pariisiin oikeasti tsekkaamaan, että onko se elämä sellaista kevyttä punaviinin juontia haitarimusiikin soidessa taustalla. Vaikka ainahan se lomareissulla on. Ja oikeastaan se on sama, kunhan pääsen kokemaan sen!
Tämän postauksen tarkoitus ei ollut mollata Suomea tai suomalaisuutta. Päinvastoin, on hirveän kivaa, että meillä on sisulla varustettu kansa, joka selviää jokaisesta talvesta. Että meillä on sellainen termi, kuin kalsarikännit. Ja niin edespäin.
Mutta kyllä itse haluan elää niinkuin pariisitar. Antaa poskisuudelmia ja syödä voicroissanteja jokaisella aamiaisella!
