VIISI VUOTTA SITTEN

Nora vuonna 2012...

...oli juuri sellainen kuin mitä kuva antaa olettaa. Kyllästynyt kaikkeen tavalliseen. Kävin ahkerasti lukion toista vuotta, mutta kyseenalaistin toisinaan vahvastikin kyseisen instituutin tarpeellisuutta. Mielestäni koulunkäynti oli enemmän tai vähemmän perseestä ja mielenkiinto oli, kuten monilla nuorilla aikuisilla, muualla. HaaveilIn täysi-ikäisyydestä ja siitä, että voisin itse hakea Alkosta omat juomani. 

17-vuotias Nora värjäsi hiuksia punaiseksi ja unohti blendata mustat luomivärit, mikä ei kuitenkaan menoa haitannut. Yleinen vitsi myös tuohon aikaan oli, että minulla oli joko housut tai paita päällä, ei koskaan molempia. 

Seurustelin tuolloinkin ja etsin itseäni aika rajustI toisinaan. Kirjoitin päiväkirjaan syvimpiä tuntemuksiani, kunnes heitin sen roskiin häpeissäni. Jemmasin kirjoituspöydän kaappiin puolillaan olevia Gin Lemon-pulloja ja olin varma, ettei kukaan niitä sieltä koskaan löytäisi. Juoksentelin ties millä teillä pitkin viikonloppuja, mutta olin tunnollinen. Tulin kotiin kun käskettiin (yleensä) ja opiskelin, vaikka ei olisi kiinnostanut. 

En tykännyt kahvista enkä aamuisin löytänyt aikaa aamupalalle. Mutta isäni, joka usein heitti minut juna-asemalle koulumatkaa varten, kärsivällisesti voiteli meikäläiselle ruisleivän mukaan (kiitos iskä). Koulupäivien aikana join puolen litran pullon Coca Cola Zeron, jolla huuhtelin suklaadonitsit alas. Vedin ihan älyttömästi sokeria, enkä ymmärtänyt muun muassa hyvin yöunien päälle. 

Kuuntelin Lana Del Reytä, tunnistin itseni kaikista niistä synkistä sanoituksista ja harrastin melankoliaa, koska se sopi hyvin imagooni. 

Sain kuulla olevani oudon näköinen ja ristiriitainen, koska näytin siltä miltä näytin, mutten ollut erakko. Mulla oli iso kaveriporukka koulussa ja pienempi vapaa-ajalla. Välillä oli kivaa ja välillä ei.

Nora vuonna 2017...

...on niin erilainen, mutta silti ei niinkään. Ulkoisesti en melkein tunnista noita kahta ihmistä samaksi. Punaiset hiuksen vaihtuivat omaan väriin puoli vuotta Z:n tapaamisen jälkeen ja meikin määrä laski noin 70%. Paita ja housutkin löytyy nykyisin päältä, kun astun ulos ovesta. 

Sisäisesti minussa asuu vielä se melankolinen otus, joka aina nostaa päätään säännöllisen epäsäännölisesti. Itsevarmuutta on tullut lisää huimasti, vaikka olenkin aina voinut olla oma itseni. 

Olen viidessä vuodessa muuttunut kahvittomasta yliannostuksen partaalla käyneeseen, nykyisin hillitysti juovaan kahvi-ihmiseen. Enää ei tarvitse piilotella pulloja, koska niitä ei omista keittiönkaapeista löydy. Kokiksen olen jättänyt melkein kokonaan pois, joitaki poikkeuksia lukuunottamatta (kuten ne hetket, jolloin dippaan sipsejä lasilliseen kokista). Aamiaisia maistuisi vaikka x 2 per aamu, donitsikin uppoaa kuin häkä. 

Koulunkäynti tuntuu tärkeimmältä asialta, jos sinne vain pääsisi. Nyt ehkä kaduttaa se, miten en jaksanut koskaan panostaa ja miettiä jatkokouluttautumista lukiossa sen suuremmin. Kunhan menin eteenpäin. 

Tunnollinen olen edelleen. Joskus sitä unohtaa olevansa aikuinen ihminen, joka määrittelee itse omat menonsa ja tulonsa. Tällä meinaan sitä, että ei haittaa jos arkisin olisi jossain tai viikonloppuna menisi myöhempään kuin normaalisti. Onko minusta tulossa "tylsä aikuinen"? Koska pahalta näyttää. 

Seurustelen edelleen, toki eri ihmisen kanssa. Oudoksi minua sanotaan edelleen, mutta olen oppinut sen olevan hyvä asia. Koska kaikki "normaali" on epäilyttävää. 

Elämä oli hauskaa ja T O D E L L A menopainoitteista viisi vuotta sitten. Ehkä siksi olen alkanut pikkuhiljaa löytämään jonkinlaista tasaisuutta tähän elämään. Toki housuton kapinahenki tuskin koskaan poistuu tästä kehosta, sama koskee melankolisuutta ja herkkyyttä. Mutta hyvällä mallilla ollaan, taputan itseäni selkään tästä hyvästä. 

(Tällä hetkellä energiaa menee uuteen työpaikkaan niin paljon, ettei bloggaus ole ollut numero ykkösenä. Mutta keskiviikon jälkeen on pari vapaata, jolloin palailen taas uusien juttujen parissa. Postausideoitakin saa muuten heittää kommenttilaatikkoon, jos jotain ajatuksia yhtään mistään herää ;).)