ELÄNKÖ MINÄ VIIDEN VUODEN SUUNNITELMAANI ?

Kävin eräässä haastattelussa, jossa pohdittiin laajasti moraalikäsityksiä ja elämää ylipäätään. Yksi vaikeimmista kysymyksistä omasta mielestäni oli, kun kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden päästä. 

Viiden vuoden päästä olisin pian täyttämässä 28. Että missäkö olisin silloin? Ehkä työelämässä...? Missä noin yleisesti pitäisi siinä vaiheessa olla? 

'

Mä en ole sellainen ihminen, joka tekisi viiden vuoden suunnitelmia ja odottaisi niiden sitten tapahtuvan. Tulevaisuuten näkeminen tuntuu hiukan oudolta, koska sitä ei ole vielä eikä sitä voi millään ennustaa. Se, mitä olen nyt viime vuosina oppinut on, että elämää voi kyllä varmasti suunnittella, mutta jotakuinkin harvemmin se näyttäytyy tulevaisuudessa sellaisena kuin oli ajatellut. Tai ehkä näyttäytyykin, mene ja tiedä. 

Tunnistan itsestäni enemmän sellaisen haaveilijan ja unelmoijan. On paljon asioita tietenkin, mitä haluaisin tulevaisuudelta. Toivottavasti kaikilla ihmisillä on. Se taas, ettei jättäisi mitään tilaa niille ulkopuolisille tekijöille vain aiheuttaa aina kriisejä. 

Jos ajattelee, että no tänä vuonna tätä, ensi vuonna tuo ja sitten pitäisikin olla jo tämä, niin pian huomaatkin vellovasi tunteessa, jossa koet eksistentaalista ahdistusta miten elämä ei mennytkään niinkuin Strömsössä. No eihän se koskaan mene. Tähän astisessa elämässäni kaikki, mitä olen suunnitellut pitkälle tähtäimelle, on mennyt juuri päinvastaisesti. 

Tämä menee vähän samaan kastiin kuin postaus, jossa kirjoitin sitkuttelusta. Elämä tapahtuu aikalailla tässä ja nyt. Sitä on välillä vaikea oikeasti ymmärtää.  Jos elää takertuen omaan viiden vuoden suunnitelmaan, isket laput silmille siinä vaiheessa, kun elämä yrittää tarjota ihania vaihtoehtoja. 

Se, miksi tähänkin ajatukeen olen nyt herännyt, on koska yhtäkkiä oma ikäluokkani onkin ihan hirveän aikuista porukkaa, joilla kaikilla häämöttää viiden vuoden, korkeintaan kymmenen sisällä ne klassisen kuuluisat vakituinen työpaikka, sopivasti ulkomaan matkoja, kihlaus ja häät, asunto jostain kaupungin reunalta, farmarivolvo ja kultainen noutaja. 

Ja tämän kirjoitettuani tajusin, että itse istun tällä hetkellä rivaripätkässäni tuijottamassa tolleripentuani, joka on pian kaksi vuotta tallustellut menemään täällä. Pisimmälle suunniteltu asia on ensi vuoden ukomaanreissu. Olenko tietämättäni toteuttanut omaa viiden vuoden suunnitelmaani, tietämättä edes sen olemassaolosta??

Enpä usko. 

Asiat on vain tapahtunut. Omalla painollaan. Ja ne ovat olleet mukavia yllätyksiä ja tapahtumia omassa elämässä. Ei ole tarvinnut stressata niiden tapahtumattomuudesta. Oli kauhean luonnollsita muuttaa tähän nykyiseen asuntoon, vaikka totesinkin Z:lle että minulle henkilökohtaisesti ei ole vielä väliä missä asun. Koirakaan ei ollut alunperin oma ajatukseni. On sellainen jännä lause, jota huomaan toistelevani tilanteessa kuin tilanteessa. Elämä kuljettaa. Juuri sinne minne pitäisi. Siinä sivussa voi vähän manifestoida, mitä elämältä ehkä haluaisi, itse en oikein tiedä. 

Ja tottakai itse kukin jossain vaiheessa potee melkeinpä syyllisyyttä siitä, ettei mitään ole tapahtunut. Käsi sydämellä voin sanoa, että hiukan kun hellittää itsensä piiskaamisesta niin johan alkaa tapahtua. Ei saa liian tiukasti tuijottaa paperille rustattuja, raksitettavia kohtia. Elämä ei tapahdu siellä (vaikka olenkin super super super paljon sitä mieltä, että omai tavoitettaan on hyvä kirjoitella ylös, ainakin vuosi kerrallaan). 

Photocredits: Saga

Se, mitä vastasin siihen yhteen vaikeimpaan haastattelukysymykseen, että missä näen itseni viiden vuoden päästä, meni suurin piirtein näin: 

Mä olen nyt koulussa. Isoin maali, jonka edessäni näen on loogisesti valmistuminen. Tapahtuuko se kolmessa, neljässä vai viidessä vuodessa, sitä en oikeasti osaa sanoa. Varmaankin todennäköisisntä sen jälkeen on siirtyä työelämään. Tai ehkä olen siirtynyt sinne jo koulun aikana, eihän sitäkää tiedä. Mutta mä haaveilen paljon. Mä haaveilen matkustelusta, koska se ruokkii mun sielua eniten tässä maailmassa. Mä olen yhtäkkiä alkanut haaveilla vanhasta, punaisesta puutalosta ja isosta pihasta metsän keskellä. Mä haaveilen, että ehkä jossain vaiheessa mä haluaisin kirjoittaa runokirjan. Mä haaveilen, että pitäisin jotkut isot grillijuhlat kesällä, jossa juotaisi kylmiä juomia ja kuunneltaisi livemusiikkia. Mä haaveilen päivittäin, koska se auttaa miettimään, mitkä asiat haluan oikeasti tavoittaa, mitkä ovat vain mukavia päiväunia. 

Unelmia on kaksi. Toinen on se aiemmin manitsemani pidempi reissu jonnekin kauas. Toinen on sitten uusi karvainen perheenjäsen. Sille on jo nimi valmiina. 

Ainoa asia mitä haluan viiden vuoden päästä olla, on olla onnellinen. Haluan ajatella edelleen samalla tavalla kuin nyt. Pieni lisäkyspsyminen ei tekisi yhtään pahaa, mutta haluan edelleen ajatella maailman olevan sellainen avoin keittokirja mistä napsia hyviä reseptejä. Jestas, mikä vertauskuva... 

Lähden nyt nauttimaan taas uudesta maanantaista, viimeisen tentin materiaaleista sekö kahvista ja auringosta. Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

Ps. Tuo hame on yksi ihana kirppislöytö. Törmäsin siihen kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin kirjaimellisesti piirtänyt samaisen hameen yhden vihkosen sivulle. En tiedä vielä, onko se liian överi meikäläisen kaappiin, mutta ihanahan se on. Se on Intiassa käsintehty ja helmaan on kirjailtu varmaan sata helmeä! Kunpa vain tietäisi, että miten se oli päätynyt Fidan kierrätyskeskukseen!

WHEN IN NATURE

Tämä vallitseva kesäsää ja aurinko ovat saaneet pään pyörälle ja ihon palamaan. Otin eilen terassilla mukavan asennon tenttimateriaalien kanssa ja kolmea tuntia myöhemmin olin polttanut mahan sekä puolet toisesta säärestä... 

Tänään pyhitettiin kuitenkin vapaa Hela-torstainen iltapäivä paikalliselle ulkoilualueelle ja luonnossa vaeltamiselle. Siitä on taas liian pitkä aika, kun on viimeksi tullut oikeasti ulkoiltua kunnolla. Onneksi asiaan on helppo tehdä muutos näiden säiden myötä. AH, voisin vain hehkuttaa tätä auringon määrää, miten onnelliseksi se ihmisen voi tehdäkään! 

GOOD VIBES ONLY

Hei vau, en muistanutkaan, miten hyvältä kesäiset päivät tuntuivatkaan! 

Tänään on ensimmäinen päivä, kun pääsin kunnolla nauttimaan auringosta ja orastavasta kesäkuumuudesta. Täysin vapaa maanantai yleensä ennustaa täysin mahtavaa maanantaita. Heräsin aamulla pirteänä yhdeksän tunnin yöunien jälkeen. Edes koiraa ei kiinnostanut tulla herättämään aamulla! 

Lähdettiinkin Yodan kanssa heti aamupuuron jälkeen pyörähtämään pikkukylällämme jäätelöllä. Suklaatuutti maistui hirveän hyvältä siinä puisella puistonpenkillä auringon poltteessa. 

Tämä päivä onkin mennyt ihan zen-meiningeissä, lähinnä tuossa terassilla päivää paistatellessa. Olen vain pursunnut energiaa, onnea ja kiitollisuutta. Kaikki on juuri tällä hetkellä niin hyvin ja niin oikein. Miten sitä voikaan joskus unohtaa sen? 

Kolmen viikon roskaruokakuurin ja liikunnattoman ajanjakson jälkeen tuntui hyvältä joogata oikein pitkään ja hartaasti auringossa. On ihan ihmeellistä, että kroppa liikkuu edelleen ihan samalla lailla, vaikka mitään sen eteen en ole tehnytkään. 

Palkitsin itseni smoothie bowl- lounaalla (loistava tapa käyttää kaikki jämähedelmät kaapista) ja olo oli kuin suoraan jostain hyvinvointivalmentajan Instagramista, pelkkää kevyttä olemista. 

Sain myös otettua itseäni niskasta kiinni opiskeluiden suhteen. Hoidin pitkään roikkuneen korvaustehtävän vihdoin opettajalle ja ilmoittauduin syksyn kursseille (miten siitäkin voi saada stressiä aikaiseksi?). Huomenna olisi ruotsin tentti, jonka jälkeen pitäisi vielä päntätä uusintatentteihin, sillä en ole saanut vielä yhtäkään tenttiä läpi ensimmäisellä kerralla. Sanokaa minun sanoneen, opiskelumoodiin pääseminen sitten lukiovuosien onkin vaikeampaa kuin kuvittelin... Mutta uudella energialla uuteen viikkoon. Lähettäkää tsemppejä tänne, niitä tarvitaan! 

Mulla oli tarkoituksena kirjoitella ihan muista aiheista, mutta päätin ihan näin maanantain kunniaksi tulla jakamaan omaa hyvää oloa tänne. Edellinen postaus kaipasi rinnalleen jotain vähän kevyempää! 

Onneksi tämä kauniisti alkanut viikko pitäisi olla pelkkää auringon paistetta, jos säätiedotuksiin on luottamista. Olisi mahtavaa viettää jokainen päivä ulkona opiskellen. 

Tästä viikosta tulee hyvä! 

TÄNÄ YÖNÄ EI NUKUTA

Haluaisin sanoa, että täällä ollaan jälleen elävien kirjoissa, mutta se olisi aika karskisti valehtelua. Selvisin kahden viikon työkoulustressi-puserruksesta, mutta valitettavasti kropalla menee aina hetki toipua, ainakin omalla kohdalla. 

Nimittäin mikä minuun itseeni tulee, näyttäisi nykyään stressin myötä katoavan ne kullan kalliit yöunet kuin pieru saharaan. 

Olen aina ollut huono nukkuja. Lähinnä heräilen paljon öisin enkä saa helposti unta yöllä. Teini-aikojen korsettihoito ei paljoa auttanut, kun kroppaa painavan muovikorsetin vuoksi heräsin jokaiseen kyljen kääntöön. Saan unihalvauksia, jos lähden leikkimään omalla unirytmillä ja näistä viisastuneena, annan enemmän arvoa peiton alla tuhisemiselle, kuin yökukkumiselle. 

Noin puolitoista vuotta sitten tein lähempää tuttavuutta unettomuuden kanssa. Kuukausien ajan heräilin monta kertaa yössä ja aamulla olin kuolemanväsynyt, vaikka takana saattoi olla ne "seitsemän hyvää tuntia unta". Ja kun vielä viidentoista tunnin putkeen nukuttujen yöunien jälkeen olo ei ollut hyvä, päätin hakea apua. 

Unettomuuden oireita nimittäin ovat virkistämätön uni, yöheräämiset ja ihan se vanha tuttu "nyt ei nukuta". Unettomuus on ihan kamalan yleistä ja lääkärikin totesi keskustellessamme unilääkkeiden mahdollisuudesta, että tietäisitpä vain kuinka moni niitä pillereitä popsii pärjätäkseen arjesta. Eikö kuulosta karulta? Ihminen voi syödä huonosti ja liikkua huonosti, mutta huonosti nukuttu yö onkin sitten enää muutaman askeleen päästä psykoosista.  

Vuosi takaperin söin kuuden kuukauden ajan masennuslääkkeeksi määriteltyä reseptilääkettä, jota pienissä määrin käytetään unettomuuden hoitoon. Ja oi kyllä, aloin taas nukkumaan sikeästi kuin lapsi konsanaan, vaikka mukana tulikin sitten se aamupöhnä ja jatkuva nälän tunne. Kesällä lopetin lääkkeet ennen reissua, eikä niihin ole tarvinnut turvautua sen jälkeen.  

Paitsi nyt, kun ollaan taas itse noidankehässä. Ja nyt ei enää puhutakaan siitä, että uni ei virkistä. Nyt puhutaan siitä, että tulee niitä öitä, kun en nuku silmäystäkään. Makaan vain sängyssä ja tuijotan verhon liikkeitä (niitä ei ole). Siinä aamuyöstä iskee sitten aina ahdistus siitä, että ei mun nyt enää kannata edes yrittää nukkua, kun herätys on jo kahden tunnin päästä. 

Omalla kohdalla tuo totaalinen unenpuute tuntuu suurin piirtein tältä: Saatan olla järkyttävän väsynyt niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta sänkyyn päästessä se aivojen on/off nappi kokee jonkinlaisen sähkövian. Noin tuhat ajatusta pyörii samaan aikaan päässä ja siinä vaiheessa, kun olen käsitellyt ja murehtinut  kaikki käytännön asiat, alkavat aivoni miettiä erilaisia jumppaliikkeitä, joita kokeilla (not even kidding). Tämä on äärimmäisen turhauttavaa siksi, että ensinnäkin niiden asioiden vatvomiseen saattaa vierähtää kolme tuntia kolmessa sekunissa ja sitten ahdistunkin jo siitä, etten saa unta, joka yleensä vain pahentaa unettomuutta. 

Ja tämä kaikki ei haittaisi, jos se tapahtuisi vain silloin tällöin. Mutta kun yhtenä yönä et nuku, menee pari yötä unirytmin korjaamiseen, jonka jälkeen tuleekin jo seuraava uneton yö. Ja siinä tullaankin siihen ongelmaan, että meikäläiselle, jonka unentarve on kahdeksan tuntia yössä, on tämä unettomuus aika koettelemus. 

Unettomuus vetää mielen mustaksi ja olon riittämättömäksi ja epäonnistuneeksi. Unettomuus imee sellaiseen mustaan aukkoon, jossa yhtäkkiä muistat kaikki elämässäsi tapahtuneet ikävät asiat. Toisaalta se aiheuttaa myös sen, että keskittymiskyky on tasoa mitä, missä, milloin ja aivotyöskentely muistuttaa promillen humalaa yhdistettynä adhd-kohtauksiin. 

Syy, miksi halusin tästä kirjoittaa on puhtaasti se, että haluan avata näitä asioita niin itselle kuin teillekin. Kiitos useiden bloggareiden, jotka ovat nostaneet yleiseksi puheenaiheeksi omat terveysongelmansa, on ihan ok puhua myös niistä elämän vaikeista asioista. Unettomuuteenkin saa apua, vähän niinkuin flunssaankin ja saattaa olla, että ensi viikolla pirauttelenkin lääkärin vastaanotolle. Kirjoitan tätä postausta nimittäin, yllätys yllätys, unettoman yön jälkeen. 

Myöskin erään koulukaverin kommentti vähän järisytti. Olin nukkunut pitkästä aikaa hyvin, mutta hän totesi, että näytän väsyneeltä enkä ole oikein oma itseni. Siihen kiteytyi tämä kaikki aika kivasti. Kyllä minä niin paljon mieluummin olisin se oma, hauska itseni zombimorsiammen sijaan. 

Unettomat yöt ovat saatanallinen kirous, jotka altistavat ahdistukselle ja saamattomuudelle. En pysty suoriutumaan mistään, koska aivot eivät ole oikein mukana, noh, missään. Vaikka tiedostan stressaavimman ajan olevan jo takana, ei se selvästikään ole vielä ihan selkeä asia omalle päälleni. Se terrorisoi minua heittämällä miljoona rautaa tuleen jättämällä ne kuitenkin takomatta. 

Aiheesta voisi kirjoittaa paljon muutakin, mutta jätän tämän nyt vain tähän. Kokemuksia tai hyväksi koettuja vinkkejä otan vastaan kommenttiboxissa!

Mutta, hyvää vappua ja ensimmäistä toukokuun päivää kaikille! Eilen saatiin nauttia ihanasta säästä hyvässä seurassa ja vaikka tänään sataakin, ei se estä fiilistelemästä tulevaa kesää! 

MITÄ MULLE KUULUU?

On se kumma, miten auringon ja lämmön myötä herää itsekin eloon. Pursusin eilen niin paljon energiaa ja voimaa, etten oikein tiennyt, mihin sitä olisi pitänyt purkaa. Heitin sitten kaikki vanhat lehdet muun muassa keräykseen, istahdin pikkusiskon kampaus- sekä meikkituoliin ja tapasin vanhaa ystävää pizzan merkeissä. 

Pimeän ja kylmän talven jälkeen on taas sellainen fiilis, että sitä voisi alkaa pikkuhiljaa taas sosialisoitumaan ja liikkumaan muuallakin, kuin kodin, työn ja koulun välillä. 

Halusin tällä kertaa tulla kirjoittelemaan ihan vain kuulumisia, ei mitään sen kummempaa. Niinkuin ylempänä mainitsin elämä on aikalailla liikkunut aksellilla koulu, työ ja koti. 

Koulu maistuu edelleen, toki pieniä sopeutumisvaikeuksia on ollut. Keskittymiskyky on tasoa kultakala ja ensimmäinen tenttini tuli hylättynä takaisin, vaikka luulin sen menneen hyvin. Alkuvuoden "Miksei me jo päästä tekemään?" on vaihtunut "Ai, perkele, oliko tuollekin päivälle deadline?". Samaan aikaan stressaa, mutten kuitenkaan jaksa stressata. Kauhean selkeää. On ollut kuitenkin mahtava huomata, miten vieraista ihmisistä on alkanut muotoutua sellaista omanhenkistä porukkaa. Tykkään hirveästi kanssaopiskelijoistani! 

Mitä taas töihin tulee, on seuraavat viikot suhteellisen raskaita. Sattuneista syistä täyspäiväisen koulun lisäksi teen parinkymmenen tunnin työviikkoa. Toisin sanoen, on ihan liikaa päiviä, jolloin herätys soi 5:30 ja illalla kotiudutaan siinä puoli yhdentoista maissa... 

Tuossa maalis-huhtikuun vaihteessa oli hetkellinen juoksuhiekkahauta omien jalkojen alla juurikin hylätyn tentin, pienen väsymyksen ja muiden pikkutekijöiden yhteissummana. Oli yksi viikko, kun ei oikein taas nukuttanut. Pelotti ihan hirveästi, että mitäs jos unettomuus taas hiipii salakavalasti päälle, enkä jaksakaan enää tehdä mitään. Viime kevään väsymys kun on aika kirkkaana vielä mielessä. 
Parin viikon itsesäälissärypemisen, apteekin melatoniinivalmisteiden (täysin lumenappeja) ja mooonien suklaalevyjen myötä onnistuin kuitenkin kaivautumaan mörköjeni keskeltä auringon valoon. Ja voi pojat, miten tuntuu taas hyvältä!

Toisin sanoen, elämä on sellaista hauskaa vuoristorataa viikosta toiseen. Tällä hetkellä keskelle hektistä arkea kaipaisi jonkinlaista irtiottoa kaikesta, mutta sen sijaan hommasin itselleni toisen työn nykyisen rinnalle, jotta kesällä olisi jotain millä tuhlata (lue: maksaa laskut). 
Mutta kaikesta kiireydestä huolimatta nautin ihan suunnattomasti tästä keväästä, uusista ihanista ihmisistä ja miksei vähän vanhoistakin ja niinkuin sanoin, pursuan ihan superisti uusia ideoita ja energiaa. Meneillään on muun muassa "Vaatekaappi uusiksi"-projekti sekä "Nyt sisustetaan viimeinkin kämppä kuntoon"-projekti. Rautaahan tunnetusti pitää takoa silloin, kun se on kuumaa. Täytyy vain pitää huoli, että jossain vaiheessa ottaa vähän sitä kuuluisaa omaa aikaa. 

Toki tämä hektisyys heijastuu heti tänne blogiin, mutta kyllä, haluan edelleen kuljettaa teitä tässä rinnalla mukana. 
Seuraavaksi huitaisen kahvit nassuun ja lähden hoitamaan sunnuntain työvuoron plakkariin. Nauttikaa elämästä ihmiset, se on ihanaa! 

TONY ROBBINS: I AM NOT YOUR GURU

kuva täältä

Jos et ole edellä mainittua dokumenttia vielä näpäyttänyt päälle Netflixistä, tee se. Luvassa on nimittäin ihmeellinen kokemus. 

Taisin jostain blogista taannoin lukaista, että kyseinen dokumentti olisi katsomisen arvoinen. Muutaman kerran Netflixin tarjontaa selaillessa kyllä törmäsin siihen, mutten syystä tai toisesta jaksanut vaivautua ottamaan hyvää asentoa sohvalle, kera sipsipussin. Perjantai-iltana kuitenkin laitoin pätkän pyörimään ja löysin itseni lopulta nenäliinamyttyjen keskeltä huutamassa "I!" kuorossa muiden osallistujen kanssa. 

Tony Robbins: I am not your guru, kertoo nimensä veroisesti lifecoach Tony Robbinsista ja hänen kuuden päivän pituisesta Date with your destiny-seminaarista (jolla on hintaa rapiat 4000 dollaria). Seminaarissa harrastetaan itsetutkiskelua, keskustelua, interventioita ja kaikenlaista muuta sielua avaavaa toimintaa, jonka tarkoituksena on saada osallistujat tekemään pysyviä muutoksia elämäänsä. 
Seminaari on kuin rock-konsertti, jossa jengiä huudatetaan kilpaa. Meininki on hyvin jenkkilänomaista, välillä näin suomalaisnäkökulmasta hiukan ahdistavan, hämmentävän noloa. Mutta voin sanoa, että itse näin itkupilliniä koin kyllä tunnekuohuja pinnallisuudesta huolimatta. 

Tony Robbins ei nimittäin ole stereotyyppinen elämäntapavalmentaja. Hän on kaukana vihermehuja litkivästä meditatiivisesta hippiäisestä. Robbins kiroilee, karjuu ja käyttäytyy karkeasti, mikä ainakin itseeni kolahtaa, koska a) rakastan karskia kielenkäyttöä b) onhan hän nyt jotenkin karismaattinen henkilö. Robbins kuvailee dokumentissa elämäntyönsä olevan muiden ihmisten auttaminen, sillä hän itse on kokenut elämänsä aikana kovia. Ja niin on moni seminaariin osallistujakin. 

Summa summarum, dokumentti meni omalla osallani listalle "katson tämän ensi viikolla uudelleen", sen verran voimaannuttava kokemus tämä oli. Lause "Life doesn't happen to you, it happens for you" jäi elävänä mieleen, sillä se pitää niin paikkansa. Rakastan itsetutkiskelua ja tärkeitä keskusteluja ja tämän katsottua olisin halunnut vain puhua elämästä ja itkeä onnesta. Sen sijaan halasin Z:tä ja sanoin hänen olevan asia elämässäni, josta olen maailman kiitollisin (jep, ja menkat alkoivat sunnuntaina, jätän tämän vain tähän...). 
Joten jos sinulla ei vielä ole suunnitelmia ensi perjantaille, kääriydy vilttiin, nosta viereesi suklaalevy ja paina play. Et tule katumaan, ellet sitten ole todella kyyninen jenkkiseminaareja kohtaan, joissa puhutaan oman elämän haltuun otosta. 

Ihanaa sunnuntaita toiverit!

K A S V I S R U I S H A M P P A R I T

Vuoden inspiroivimman reality-sarjan palkinto menee ehdottomasti Kaappaus keittiössä-ohjelmalle! Se vasta inspiroikin ruuan laittoon, sillä Kari Aihisen suhtautuminen kokkaamiseen on jotain maagista. Napauta siis sinäkin itsesi tämän postauksen jälkeen Katsomon sivuille!

Olen huono lounaantekijä, jos vietän päivää kotona. Syön liian myöhään ja valmistan jotain todella yksinkertaista (kuten smoothien ja keitettyä kananmunaa). Tällä kertaa repäisin ja valmistin itselleni oikein luksusaterian. 

Paahdetun ruisleivän väliin heitin uunissa kypsytettyjä bataattikiekkoja. "Kastikkeen" taioin edellispäivän tortillaillallisen ylijäämistä paprikoista ja tomaateista, jotka sekoitin murskaksi  blenderissä. Sekaan laitoin teelusikallisen worchester-kastiketta sekä suolaa. Kylkijäisiksi vielä perunaviipaleita ja viikon kasvisateria oli valmis! Täysin vegeksi sitä ei voi kutsua, sillä hampparin välistä löytyi myös emmental-juustoraastetta ja worchester-kastikehan sisältää anjovista. 

Eilinen leppoisa päivä vaihtui sitten sateiseksi perjantaiksi. Kello ei ole vielä edes kahtatoista ja olen virallisesti heittänyt tämän päivän "paska päivä"-mappiin. Pieni asenteenmuutos, pannullinen kahvia ja viikon kolmas suklaalevy voisivat ehkä auttaaa asiaa... Ihanaa viikonloppua joka tapauksessa kaikille!