IRTIPÄÄSTÄMISEN JALO TAITO

Henkilökohtaisella tasolla harjoittelen paljon irtipäästämistä. 

Jo pelkästään omiin tähtiini on kirjoitettu, että olen hanakasti asioihin tarttuvaa sorttia. Otan tiukan otteen ravunsaksillani kaikista olennaisista ja epäolennaisista, hyvistä ja huonoista hetkistä. Todellisuuteni rakentuu toisinaan ylianalyyttisille tarinoille, jotka haamujen tapaan eivät jätä minua rauhaan, vaan pyörivät päässäni epämääräisenä muistojen tulvana. Selitän itselleni paljon ja pohdin syitä asioille ja ihmisille. Meillä on taipuvaisuutta narratiivisuuteen eli elämän jäsentämiseen tarinoina. Yleisesti määrittelemme itseämme haitallisten tarinoiden kautta. Omalla kohdallani olen mestari luomaan pahaa oloa itselleni ja ympärilleni lähtemällä ikuiseen ajatusjuoksuun näiden menneisyyden haamujen kanssa, joita meillä kaikilla tuppaa olemaan enemmän tai vähemmän. 

Irtipäästämistä voi tehdä niin epätyydyttävästä elämäntilanteesta, huonoista ajatusmalleista, haitallisista tai myrkyllisistä ihmissuhteista ja ihan konkreettisista tavoista. Itselläni aikaisemmin irtipäästäminen on nimenomaan ollut elämäntilanteeseen liittyvää. Kun tajusin jättää energiasyöpöt pois omasta arjesta, on ollut helpompi käsitellä omia ajatuksia suurentelematta niitä isoiksi hirviöiksi. Hengittäminen on helpompaa, kun ajatuksilla on tilaa. Onnellisuus taas on suurempaa, kun omat voimat eivät mene liiaksi asioiden vatvomiseen ja pyörittelyyn. 

Kun elämässä on tapahtunut, olen normaalisti jäänyt vellomaan melankoliassa ja synkkyydessä. Teininä oli helppo turruttautua huonoilla tavoilla, mutta mitä aikuisemmaksi sitä kasvaa, sitä enemmän ymmärtää olla tekemättä vain lisää hallaa. Tämä vain tarkoittaa aina sitä, että omien vastoinkäymisten ja ongelmien kanssa joutuu kohdata kasvokkain ja sepä vasta rumaa touhua osaa olla!

Mutta nyt siihen on alkanut pikkuhiljaa tulemaan muutosta. Oman sisäisen rauhan saavuttamisessa on se hyvä puoli, että ongelmat pystyy ulkoistamaan ja niiden tarkasteluun on tullut uusia puolia. Olen myös löytänyt itseeni takertumisen sijaan loistavia menetelmiä käsitellä omia tunteita ja sen jälkeen päästää niistä irti. 

Tämän suuren kehitysaskeleen itsessäni huomasin vasta toukokuussa, kun päässä vihdoin naksahti huomion tekemisen merkkiksi. Tajusin päästää irti itseäni painavasta asiasta ja voi pojat, on ollut helpompi hengittää. Siihen riitti se, että kuukausien vellomisen jälkeen ymmärsin, että en voi vaikuttaa kuin omaan toimintaani ja muu jääkin sitten luottamuksen varaan. Jokaisella on mahdollisuus tehdä uusia valintoja elämässään. 

Jooga ja meditaatio ovat olleet myös suuria polun viitoittajia, mikä tulee oman mielen sekaviin maisemiin. Se, että tarpeeksi syvään hengittämällä voi saada liikkellee suuria massoja ikävää oloa sen sijaan, että ne muodostaisivat suuren möykyn tuohon rintaan. Että mielen keskittäminen ja affirmaatioiden toistaminen, on yllättävän hyvä temppu huijata oma mieli ohjautumaan uudelleen. 

Valitettava, mutta hyvvä uutinen on se, että ihminen kasvaa, muuttuu ja kehittyy jatkuvasi. Välillä toivoisin pystyväni käymään itseni kanssa sisäisiä dialogeja paremmin juuri tässä ja nyt-hetkessä. Turhan usein kuitenkin vetäydyn kuoreeni saatuani jonkinlaista piikkiä lihaan, koska se nyt vaan on helpoin tapa reagoida. Mutta tässä sitä edellään ollaan! 

Ja kyllä, tänään on ollut taas yksi niistä aamuista, kun olen saanut ahaa-elämyksiä omasta elämästäni tuijottaessa liikkuvan junan ikkunasta ulos (niin runollista). Tämän päivän hetki ei kuitenkaan ole tähän aiheeseen liittyvää. Tai no, ehkä vähän. Täytyisi oppia päästämään irti siitä tunteesta, etten voi täysin ensinäkemällä luottaa ihmisiin uskaltaakseni olla täysin avoin oma itseni. Tästä ehkä lisää myöhemmin. 

Ja luit aivan oikein, olen oppinut koulun myötä uusia hienoja sanoja kuten narratiivisuus tai sisäinen dialogi. Jotain hyötyä tuosta instituutista siis on! ;) 

ELÄNKÖ MINÄ VIIDEN VUODEN SUUNNITELMAANI ?

Kävin eräässä haastattelussa, jossa pohdittiin laajasti moraalikäsityksiä ja elämää ylipäätään. Yksi vaikeimmista kysymyksistä omasta mielestäni oli, kun kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden päästä. 

Viiden vuoden päästä olisin pian täyttämässä 28. Että missäkö olisin silloin? Ehkä työelämässä...? Missä noin yleisesti pitäisi siinä vaiheessa olla? 

'

Mä en ole sellainen ihminen, joka tekisi viiden vuoden suunnitelmia ja odottaisi niiden sitten tapahtuvan. Tulevaisuuten näkeminen tuntuu hiukan oudolta, koska sitä ei ole vielä eikä sitä voi millään ennustaa. Se, mitä olen nyt viime vuosina oppinut on, että elämää voi kyllä varmasti suunnittella, mutta jotakuinkin harvemmin se näyttäytyy tulevaisuudessa sellaisena kuin oli ajatellut. Tai ehkä näyttäytyykin, mene ja tiedä. 

Tunnistan itsestäni enemmän sellaisen haaveilijan ja unelmoijan. On paljon asioita tietenkin, mitä haluaisin tulevaisuudelta. Toivottavasti kaikilla ihmisillä on. Se taas, ettei jättäisi mitään tilaa niille ulkopuolisille tekijöille vain aiheuttaa aina kriisejä. 

Jos ajattelee, että no tänä vuonna tätä, ensi vuonna tuo ja sitten pitäisikin olla jo tämä, niin pian huomaatkin vellovasi tunteessa, jossa koet eksistentaalista ahdistusta miten elämä ei mennytkään niinkuin Strömsössä. No eihän se koskaan mene. Tähän astisessa elämässäni kaikki, mitä olen suunnitellut pitkälle tähtäimelle, on mennyt juuri päinvastaisesti. 

Tämä menee vähän samaan kastiin kuin postaus, jossa kirjoitin sitkuttelusta. Elämä tapahtuu aikalailla tässä ja nyt. Sitä on välillä vaikea oikeasti ymmärtää.  Jos elää takertuen omaan viiden vuoden suunnitelmaan, isket laput silmille siinä vaiheessa, kun elämä yrittää tarjota ihania vaihtoehtoja. 

Se, miksi tähänkin ajatukeen olen nyt herännyt, on koska yhtäkkiä oma ikäluokkani onkin ihan hirveän aikuista porukkaa, joilla kaikilla häämöttää viiden vuoden, korkeintaan kymmenen sisällä ne klassisen kuuluisat vakituinen työpaikka, sopivasti ulkomaan matkoja, kihlaus ja häät, asunto jostain kaupungin reunalta, farmarivolvo ja kultainen noutaja. 

Ja tämän kirjoitettuani tajusin, että itse istun tällä hetkellä rivaripätkässäni tuijottamassa tolleripentuani, joka on pian kaksi vuotta tallustellut menemään täällä. Pisimmälle suunniteltu asia on ensi vuoden ukomaanreissu. Olenko tietämättäni toteuttanut omaa viiden vuoden suunnitelmaani, tietämättä edes sen olemassaolosta??

Enpä usko. 

Asiat on vain tapahtunut. Omalla painollaan. Ja ne ovat olleet mukavia yllätyksiä ja tapahtumia omassa elämässä. Ei ole tarvinnut stressata niiden tapahtumattomuudesta. Oli kauhean luonnollsita muuttaa tähän nykyiseen asuntoon, vaikka totesinkin Z:lle että minulle henkilökohtaisesti ei ole vielä väliä missä asun. Koirakaan ei ollut alunperin oma ajatukseni. On sellainen jännä lause, jota huomaan toistelevani tilanteessa kuin tilanteessa. Elämä kuljettaa. Juuri sinne minne pitäisi. Siinä sivussa voi vähän manifestoida, mitä elämältä ehkä haluaisi, itse en oikein tiedä. 

Ja tottakai itse kukin jossain vaiheessa potee melkeinpä syyllisyyttä siitä, ettei mitään ole tapahtunut. Käsi sydämellä voin sanoa, että hiukan kun hellittää itsensä piiskaamisesta niin johan alkaa tapahtua. Ei saa liian tiukasti tuijottaa paperille rustattuja, raksitettavia kohtia. Elämä ei tapahdu siellä (vaikka olenkin super super super paljon sitä mieltä, että omai tavoitettaan on hyvä kirjoitella ylös, ainakin vuosi kerrallaan). 

Photocredits: Saga

Se, mitä vastasin siihen yhteen vaikeimpaan haastattelukysymykseen, että missä näen itseni viiden vuoden päästä, meni suurin piirtein näin: 

Mä olen nyt koulussa. Isoin maali, jonka edessäni näen on loogisesti valmistuminen. Tapahtuuko se kolmessa, neljässä vai viidessä vuodessa, sitä en oikeasti osaa sanoa. Varmaankin todennäköisisntä sen jälkeen on siirtyä työelämään. Tai ehkä olen siirtynyt sinne jo koulun aikana, eihän sitäkää tiedä. Mutta mä haaveilen paljon. Mä haaveilen matkustelusta, koska se ruokkii mun sielua eniten tässä maailmassa. Mä olen yhtäkkiä alkanut haaveilla vanhasta, punaisesta puutalosta ja isosta pihasta metsän keskellä. Mä haaveilen, että ehkä jossain vaiheessa mä haluaisin kirjoittaa runokirjan. Mä haaveilen, että pitäisin jotkut isot grillijuhlat kesällä, jossa juotaisi kylmiä juomia ja kuunneltaisi livemusiikkia. Mä haaveilen päivittäin, koska se auttaa miettimään, mitkä asiat haluan oikeasti tavoittaa, mitkä ovat vain mukavia päiväunia. 

Unelmia on kaksi. Toinen on se aiemmin manitsemani pidempi reissu jonnekin kauas. Toinen on sitten uusi karvainen perheenjäsen. Sille on jo nimi valmiina. 

Ainoa asia mitä haluan viiden vuoden päästä olla, on olla onnellinen. Haluan ajatella edelleen samalla tavalla kuin nyt. Pieni lisäkyspsyminen ei tekisi yhtään pahaa, mutta haluan edelleen ajatella maailman olevan sellainen avoin keittokirja mistä napsia hyviä reseptejä. Jestas, mikä vertauskuva... 

Lähden nyt nauttimaan taas uudesta maanantaista, viimeisen tentin materiaaleista sekö kahvista ja auringosta. Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

Ps. Tuo hame on yksi ihana kirppislöytö. Törmäsin siihen kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin kirjaimellisesti piirtänyt samaisen hameen yhden vihkosen sivulle. En tiedä vielä, onko se liian överi meikäläisen kaappiin, mutta ihanahan se on. Se on Intiassa käsintehty ja helmaan on kirjailtu varmaan sata helmeä! Kunpa vain tietäisi, että miten se oli päätynyt Fidan kierrätyskeskukseen!

SOMEMASENNUS JA KUVAKATEUS

Mun mielestä somesta on aina hauska puhua. Se on niin läsnä monen elämässä ja se herättelee paljon kysymyksiä ja mielipiteitä laidasta laitaan. Olen blogiin kirjoitellut joskus aikaisemminkin somesta ja keskittynyt lähinnä ikäviin puoliin, mutta postaus on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen, kiitos delete-nappulan ja "aloitanpas uudelta pöydältä"-ajatuksen. 

Viime aikoina olen kuitenkin kuullut yhä enemmän ja enemmän ajatuksia siitä, miten moni ihminen kärsii somekateudesta ja pahasta mielestä. Yhä enempi ihmisistä päättää poistaa oman Instagram-tunnuksensa tai jättäytyä pois Snapchatin koirafilttereiden maailmasta. Mistä tämä johtuu? Milloin sosiaalisesta mediasta on tullut energiasyöppö monsteri? Vaatiiko aito onnellisuus somettoman elämän? 

Miksi minua ei enää löydä snapchatista?

Aloitetaan omista kokemuksista. Tein itselleni Snapchat-tilin muistaakseni vuosi sitten. Olin koukussa heti. Miten tyydyttävää olikaan jakaa omasta elämästä hauskoja sattumuksia saman tein napin painalluksella! Snäppäsin melkein joka päivä ja seurasin silmä kovana myös muiden touhuja. Kunnes sain ähkyn ja ärsyynnyin aivan totaalisesti. 

Viime kesän reissulla yhtäkkiä meikäläisen valtasi tunne, joka ei mennyt pois. Puhelin oli kaikilla kaiken aikaa. Yhteisistä ruokakuvista piti ottaa snäppiä, samoin Yodden hassuista ilmeistä. Kavereiden lyhykäisiä videoita piti päivitellä jatkuvasti ruudulle. Samaan aikaan bloggaajat ja vloggaajat kaatoivat ihan kaiken elämästään omille silmilleni. Tuli sellainen möykky rintaan, että miksi kaikki asiat pitää jakaa kaikille? 

Jatkuva vesiputouksenomainen informaatiotulva oli mun aivoille liikaa ja niin poistui aplikaatio puhelimestani, enkä sen jälkeen ole sitä kaivannut elämääni. 

Niin kiva idea, kuin snäpissä onkin, niin pakko sanoa: miksi aikuinen ihminen haluaa ottaa selfieitä koirankorvilla ja kaunistavilla filttereillä? Miksi jokaisesta dinneristä täytyy napata kuva? Ketä ja mitä varten? Niin paljon, kuin somesta tykkäänkin, en tahdo sen olevan oikean käteni jatke. Haluan antaa kaiken huomion ihmisille, joiden kanssa olen. Ja elämä on huomattavasti hauskempaa näin. Yritän nykyään pitää kännykän visusti laukussa ravintola-illallisten ajan.  

Instagram - inspiraation ja kateuden rakkauslapsi

Mikä taas tulee Instagramiin, minä rakastan sitä! Se on ihana sovellus täynnä kauniita asioita. Musta on ihana jakaa sinne kuvia. Oma feedini on ikäänkuin valokuva-albumi, josta on mukava selailla tietynlaisia hetkiä ja muistoja läpi. 

Se ei kuitenkaan ole aina ollut sellaista minulle, eikä se ilmeisemmin ole sitä muillekaan. Kävimme nimittäin lyhyen keskustelun muutaman koulukaverini kanssa ja pari ihmistä totesi sen auheuttavan lähinnä kateutta ja henkisiä vatsanväänteitä.

Tiedättehän sen tunteen?

Selaatte kuvia, ja vastaan tulee kauniita ihmisiä rannoilla, toinen toistaan timmimpiä vartaloita, parvekkeelle katettuja aamupaloja, jotka ovat kaukana omasta tiistai-aamuisesta mikropuurosta. Uusia vaatteita, kenkiä, kampaajakäyntejä, manikyyreja, design-sisustuselementtejä ja latte-kuppeja vegaanisissa raakaruokakahviloissa. ÄHKY. Taas kerran. Ei tavallisen tallaajan elämä ole jokapäiväisiä lounaita trendiravintoloissa ja onnen hetkiä Balilla (mun jokapäiväinen elämä on aamulla koiran pissalle päästäminen pihalle yläosattomissa ja lounaan skippaaminen ruisleivällä). Joten ei nyt mikään ihmekään, että Instagramin selaaminen saa aikaan kateutta ja masennusta. Viimeisen päälle hiotut ja Macin huulipunalla maalatut profiilit ovat kaukana omasta arjesta. Niissä ei ole mitään tarttumapintaa tai samaistuttavaa. 

Mutta samaan aikaan, kun me kaikki toivoisimme autenttisempaa arkea nähtäville someen, ei kukaan oikeasti halua jakaa kuvia eteiseen unohtuneista roskapusseista tai Iittalan kakkos-laadun lautasilla komeilevasta makaroonilaatikosta. 

Mikä on siis se some, joka olisi samaan aikaan aito, mutta inspiroiva? 

Itse olen löytänyt vastauksen omaan Instagram-kateuteeni. Koska huomasin jossain vaiheessa oikeasti olevani ihan rehellisesti kateellinen upeille social media influencereille, joiden "instant photos" olivat photoshopattuja, järjestelmäkameralla napattuja, tunnin asetteluja vaatineita taideteoksia, joita voisi löytyä Ellen kansien välistä. Koin pahaa oloa. Koska omat Honor seiskalla otetut kuvat eivät henkineet viboja boheemista elämästä kauniiden keramiikka-astioiden keskellä. Mua myöskin ärsytti neuvot "kuinka saada kaunis Instagram-profiili ja paljon seuraajia"-höpinät. Ei, en halua, että jokaisessa kuvassa olisi sama filtteri, sama väriteema ja rauhallinen asetelma. 

Aloin yksinkertaisesti poistamaan seuratut-listaltani henkilöitä, joita kadehdin tai jotka eivät yksinkertaisesti antaneet minulle yhtikäs mitään. Olen ihminen, joka hakee voimaa muista ihmisistä. Ja jos en ole tekemisissä oikeassakaan elämässä epämiellyttävien ihmisten kanssa, miksi seuraisin somessa henkilöitä, jotka aiheuttavat minulle henkistä pahaa oloa täydellisyydellään (joka on oikeasti vain illuusio, ei kukaan tässä maailmassa ole täydellinen). 

Päätin vierittää pois paineet siitä, mitä someen voi julkaista ja mitä ei. Jos jostain ihmisestä tulee epäaito olo, se on soronoo ja delete. Jos huomaan jonkun antavan minulle uusia ideoita, painan sydämen kuvaa. Jos haluan julkaista kuvan meikittömästä naamastani, teen sen. Jos en halua julkaista kuvaa meikittömästä naamasta, koska poskessa komeilee finni, en julkaise sitä. Niin yksinkertaista. 

Omalta seurauslistaltani löytyy muun muassa: 

liuta ihania ystäviä

@meerikoutaniemi

@ellaelers

@jinti_fell

@ditavonteese

@thordiselva

@mariaveitola

@yoga_girl

@vanelja

@thehikingyogi_

@byefelipe

@weirdomandys

@thekatvond

@henriikkaronkkonen

Ja monia, monia muita!

Kannattaa myös vähentää puhelimen näpräystä, silloin välttyy someähkyltä ja älyttömältä tulvalta kuvia, kuvatekstejä ja mielipiteitä. Kannattaa miettiä, avaako puhelimen ensimmäisenä aamulla katsoakseen, mitä maailmalla tapahtuu. Vai antaako itselleen aikaa miettiä, että miten minä eläisin tämän päivän. Some nimittäin rehellisesti tappaa luovuutta, jos sille vierittää suurimman ajan omasta päivästään. En ainakaan itse saa mitään aikaiseksi, jos jään moneksi tunniksi selaamaan kauniita kuvia. Sen jälkeen on vain entistä väsyneempi omaan elämään. 

Ja jos sinusta tuntuu, ettet saa somelta mitään: poista koko shaisse! Siitä vaan, delete-näppäin laulamaan. Et menetä mitään. Kenenkään sosiaalinen elämä ei oikeasti pääty somettomuuteen, pahimmillaan missaat tiedon jonkun etäisen tuttavasi synnytyksestä tai iltapalasta. 

Omaa elämää ei tarvitse elää filttereiden läpi. Ehkäpä ensimmäinen askel onnellisempaan someen on julkaista ensi kerralla vähemmän muokattu kuva, vähemmän lavastetusta tilanteesta. Ja jos saat itsellesi voimaa pitämällä oman somekanavasi suunniteltuna ja tietyn värisenä, u keep going!

Parhaimmillaan some voi olla mielialaa kohottavaa, inspiroivaa ja yhdistävää. Jos kaipaan uusia ideoita, napautan itseni someen, mutta muistan olla jäämättä vellomaan sinne. 

Yksi perjantai-ilta olin nappaamassa kuvaa takkatulesta ja sen eteen levitetystä pickinikistä, mielessäni osuva kuvateksti. Z sitten tokaisi, että tiedätkö, kaikkea ei tarvitse jakaa someen. Ja jokin lasipallo särkyi mielessäni. Totta. Meillä oli meneillään ihanan intiimi, yhteinen hetki. Loimuava takkatuli, punaviiniä, kauniita lauluja ja toistemme seura. Olisin pilannut sen erityisyyden postaamalla kuvan kaiken maailman nähtäville. Sen sijaan laitoin kuvan ystävilleni ja totesin tämän olevan elämää. Koska niinkin voi tehdä. Joskus voi pitää ne ihanat hetket vain itseni ja tärkeiden ihmisteni välisenä. 

HUHUH! Tästä kirjoittamista voisi jatkaa iäisyyden, mutta iadan löydä lopun tähän! 

Mitä tunteita some herättää teissä? Oletteko pohtineet tilienne poistamista tai jopa tehneet sen? Mitä hyvää te saatte somesta? 

Goodbye 2017

On taas se aika vuodesta. Pian paukahtelevat raketit yötaivaalle ja samalla haikeana muistellaan kulunutta vuotta. Blogimaailma täyttyy erilaisista muisteloista, mikä on ihanaa. Mielestäni vuoden viimeiset päivät ovat hyvä hetki pysähtyä, katsahtaa taaksepäin ja palata niihin ihaniin ja miksei ikävimpiinkin hetkiin, ennen kuin hypätään uusien tuulien vietäväksi.

Itse olen viimeisin kuukauden aikana pohdiskellut kulunutta vuotta ja voi pojat sitä kasvun ja kasvukipuilun määrää…

Kuluneen vuoden voisi oikeastaan jakaa kolmeen osaan. Aikaan ennen kesää, kesään sekä kesän jälkeiseen aikaan. Eiköhän sukelleta kliseiseen menneen vuoden muistelemiseen!

Alku vuosi kun ei ollut sitä keveintä aikaa. En oikein edes osaa kuvailla omia tuntemuksia kunnolla kyseiseltä ajanjaksolta. Olen soutanut ja huovannut sen kanssa, haluanko jakaa kaikkea tänne, koska silloin asetan itseni niin paljaaksi kaikkien eteen. 

Totuus on se, että vuoden 2016 syksyn stressi ja muutokset laukaisivat hyvinkin ihmeellisen oravanpyörän. En nukkunut, ei ollut ruokahalua ja yksi yö sain sellaisen kipukohtauksen, että pääsin loppujen lopuksi Jorviin sydänkäyröille ja tippaan. Ilman mitään syytä. 

Vähensin tämän myötä työmäärää ja yritin löytää jotain mistä saadaa kiinni, mutta jouduin taipumaan ja pyytämään apua. Totesin terapeutille, että nyt haluaisin vain kaikken eniten olla taas se iloinen oma itseni. 

Loppujen lopuksi keväältä en muista paljoakaan. Olin sen verran pöhnässä koko ajan. Söin unilääkkeitä tammikuusta kesäkuuhun, jotta saisin arkea järjestykseen ja siinä sivussa koitin lukea pääsykokeisiin sekä pyörittää omaa arkea sekä vähän koota niitä omia palasiani keittiön lattialta, jolle olin itkenyt joka ikinen aamu ennen töihin lähtöä. Niin paljon väsytti. 

En saanut opiskelupaikkaa, viidennestä hakukerrasta ja ahkerasta lukemisesta huolimatta. 

Sen sijaan irtisanouduin töistä ja lähdin kolmen viikon seikkailulle Eurooppaan ystäväni kanssa. 

Reissulta palatessa sain vastailla muutamaan "mitäs nyt sitten aiot?"-kysymykseen. Vastaus oli aina sama, saas nyt nähdä. 

Nautin suunnattomasti elokuun rauhallisuudesta ja levollisuudesta. Tein ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa jotain, mitä edes itse en osannut odottaa itseltäni. Löysin joogan, jonkinlaisen mielenrauhan sekä hyvän ruuan ja kunnon yöunet uudelleen. Kuukauden työttömyyden jälkeen palasin takaisin myyntihommiin keskelle upeaa naisporukkaa ja sillä tiellä olen edelleen. 

Tottakai syksyyn on kuulunut omia vaikeuksiaan, mutta kaiken kaikkiaan tuntuu, että olen taas hiukan viisaampi. Omat vaikeuteni ovat opettaneet minulle jotain ja itsetutkiskelu jatkuu kirkkaampana kuin koskaan. Olen ymmärtänyt sen, että omalla olemisella ja tekemisellä voin saavuttaa oikeasti mitä vain, kunhan muistan jättää sen stressaamisen roikkumaan kaappiin. 

Vuoden alussa kirjasin ylös muutaman asian, jotka halusin toteuttaa. 

Hanki uusi tatuointi

Helmikuussa kävin serkkuni neulan alla hakkauttamassa horoskooppini Ravun tähtimerkin Intuitio-tekstillä nilkkaani. 

Matkusta yksin

Lensin heinäkuussa ensimmöistä kertaa ypöyksin, vaihdon kanssa Saksasta takaisin Suomeen! Selvisin, vaikka jostain syystä jännittikin ihan superpaljon. 

Vastaanota opiskelupaikka

Epäilykset olivat ilmassa, mutta KYLLÄ. Sähköpostiini tosiaan ilmestyi hyväksymiskirje yhtenä tavallisena torstaina Metropolialta. Tämä tyttö lähtee oikeasti takaisin koulunpenkille, sosionomiksi itsensä lukemaan!!!!

Ole onnellinen

Toivoin tätä enemmän kuin mitään muuta. Kevään harmaa mössö vaihtui väreiksi, auringoksi ja rakkaudeksi (apua, miten hippimäistä tekstiä...). Alan pikkuhiljaa sisäistämään sitä faktaa, että ainoa ihminen joka juuri mut voi tehdä juuri nyt onnelliseksi, olen minä itse. 

Vuosi 2017 on ollut opettavaisempi, kuin yksikään elämäni vuosi koskaan aikaisemmin. Olen joutunut pohtimaan omaa olemista sekä sitä, kenen kannalta niitä ratkaisuja kannattaa omassa elämässä tehdä. 

Oman itsensä kehittäminen ei koskaan lopu ja on vielä paljon asioita, jotka vaativat aikaa, käsittelemistä ja käsittämistä. Mutta olen onnellinen juuri nyt, sillä olen oikealla tiellä. Tuntuu, että sanon näin joka vuosi, mutta kai sitä joka vuosi taas löytää itsensä uudelleen ja uudelleen. 

Odotan tulevaa vuotta kuin kuuta nousevaa. Arki muuttuu taas ihan erilaiseksi ja sitä tullaan kohtaamaan aivan uusia tuulia, ihmisiä, kokemuksia ja fiiliksiä. 

En muista, milloin viimeksi olisin tuntenut itseni näin eläväiseksi ja onnelliseksi, juuri näissä nahoissa. 

Kiitos teille kaikille, jotka olett matksanni kulkeneet taas yhden vuoden. Taputtakaa itseänne olalle, sillä kyllä! Taas on selvitty 12 kuukautta. Uusi vuosi tuo aina uusia mahdollisuuksia eteen. Millainen sinä haluaisit olla? Mitä haluaisit tulevalta vuodelta? Mitä haluaisit saavuttaa ja kokea? Entä mistä haluaisit irroittaa? Näitä teemoja on hauska pohtia vuoden vaihteen jälkeen oikein urakalla. 

Sen voin sanoa, että salikorttia en todennäköisesti aio hankkia, mutta tipatonta voisin ehkä kokeilla, once again! 

Ihanaa uutta vuotta!

SATURDAY THROUGH MY PHONE

Näitä päivä kanssani- postauksia on hirveän kiva tehdä. Helpoiten se käy puhelimen kautta, jota nyt muutenkin tulee kannettua koko ajan mukana. 

Lauantai oli otollinen päivä kuvien napsimiselle, sillä tekemistä riitti aamusta iltaan! Meikäläisen viikonloppu oli meinaa kokonaan vapaa! Vapaat viikonloput ovat vuorotyössä yleensä vain satunnaista herkkua, mutta viime aikoina niitä on omilla työvuorolistoilla ollut aika mukavasti. 

Päivä alkoi heräämällä siinä 8-9 maissa makeasti auringon valoon, mitä ei turhan paljon ole viime päivinä näkynyt. Siinä sitten suihkun kautta aamupalaa nassuun ja pienelle lenkille Yodden kanssa. 

Lenkistä ei alkuunkaan meinannut tulla mitään ja se ei johtunut koirasta vaan minusta. Yöpakkaset olivat maalanneet maiseman huurteisen valkoiseksi ja syysväreissä hehkuvat puut kimaltelivat auringon valossa kuin timantit konsanaan. Kylmästä ilmasta huolimatta pysähtelin jatkuvasti ihmettelemään tätä winter wonderlandia. 

Ja koska mittari näytti hädin tuskin viittä astetta, päätin suosiolla jättää nahkarotsin naulaan ja vetäistä untuvatakin päälle. En muistanutkaan miten lämmin se on! 

Painelin juna-asemalle odottelemaan kyytiäni kohti Pasilaa, sillä suuntana olivat vuotuisat I love me-messut! Nämä messut ovat ehdoton syksyn kohokohta. Viime käynnistä oli vierähtänyt jo parisen vuotta, joten voitte kuvitella miten innosta puhkuava Nora sinne suuntasikaan. 

Sovittiin treffit ystäväni kanssa Pasilan asemalla kera hillittömien naurukohtauksien. Kuuma kahvi lämmitti mukavasti kylmyydestä kankeita sormia kun suuntasimme kohti messukeskusta. 

Ja messut eivät todellakaan olleet mikään pettymys! Oli ensinnäkin hauska huomata, miten luonnonkauneus- ja terveys-hifistelylle oli rakennettu paljon tilaa! Oli omaa jooga-aluetta, luonnonkosmetiikka isommilla ständeillä ja erilaisia hoitomuotokokeiluja. Nähtävää oli enemmän kuin tarpeeksi, ihan uupumiseen saakka. 

Ja se ihmismäärä. Ensin oli vaikea edes saada mitään messuista irti, kun kuljimme lampaina ihmismassan seassa. Joka paikkaan oli superpitkät jonot, mikä ei sinänsä haitannut meitä niin paljoa. Suomalaisethan ovat tunnetusti jonottajakansaa! Mutta esimerkiksi ruokaa sai Hesburgerin jonossa odotella puolisen tuntia. Meillä se sujui hysterianomaisessa läpänheitossa ja nauramisessa, kanssaihmisillämme tuskin oli yhtä hauskaa... 

Joka tapauksessa tapahtumaan oli panostettu paljon. Ja vaikka luennot, jotka halusin nähdä menivätkin ohi, pääsimme silti nauttimaan ah, niin ihanasta Pete Parkkosesta. 

Viitisen tuntia tuli messuilla pyörittyä ja sanotaanko näin, että aika rättiä mimmiä sitä oltiin, kun ulos päästiin. Ihmishälinä ja kaiken paljous väsyttää tehokkaasti... 

Junamatka kotiin ei sujunut ihan mutkattomasti, sillä jäimme juuri ennen omaa pysäkkiäni pysähdyksiin puoleksi tunniksi. Syynä olivat radalla leikkivät varhaisnuoret!! Olipahan hyvä tovi selfielle, jossa näkyy messujen glitterbaari-käyntini tulos. Ystäväni totesi minun näyttävän kalalta (joka oli ilmeisesti kohteliaisuus). 

Kotiin päästyäni oli hetki aikaa tankkaustauolle, sillä meillä oli vielä illan deitti-ilta edessä. Päivän smoothiesta löytyi omenaa, kiiviä, puolukkaa ja inkivääriä, eli varsinainen syystehopommi! 

Sitten vain pitkikset jalkaan sekä pipot päähän ja nokka taas kohti Helsinkiä. Illan the suunnitelmana oli hiukan katsastaa Linnanmäen Valokarnevaali-meininkiä. 

Ja siis, oikeastihan menimme tuonne ihan vain vilkkuvan hattaran perässä... Heh! Mutta olipahan jännää. Tuostakaan tapahtumasta ei muuten ihmisiä puuttunut, kirpsakasta säästä huolimatta. Laitteisiin meillä ei ollut tarkoitus mennä, joten kävelimme herkkujemme kanssa alueen ympäri. Valot vilkkuivat ja tuttu riemunkiljuminen peitti alleen vuoristoradan pelottavan narinan. 

Kotiin mentiin mitenkäs muuten kuin mäkkärin kautta. Kotisohva ja kuuma suihku olivat aika kutsuvia juttuja kaiken menon ja meiningin jälkeen. Ja yö tuli nukuttua sikeämmin kuin pitkään aikaan! Lauantai oli ihana! 

Ei sillä, etteikö tämä sunnuntaikin olisi ollut mainio ison brunssin, Netflixin sekä synttärikakkukahvien kanssa. Pian heittäydyn jälleen sille tutulle ja turvalliselle sohvalle ja vastaanotan luvatun jalkahieronnan. AH! 

Mitä tykkäsitte messuista, jos sinne eksyitte? Pääsikö kukaan tapaamaan Jeffree Staria? 

L A M M A S S A A R I

Oltiin ystäväni kanssa kuvailemassa Lammassaaressa, joka oli meikäläiselle täysin uusi ulottuvuus Helsingistä. Saari on vietävän ihana ulkoilu-alue, jonne tien vie puu"polku". Tilalla oli ennen ilmeisesti pitkospuut, mutta niitä ei enää pääse kokemaan. Lammassaari on täynnä pienen pieniä mökkejä, mutta sieltä pääsee myös bongailemaan oikeita lampaita viereiseen Kuusiluotoon. Jonkinlainen lintubongarien paratiisi tämä paikka oli, sillä niin monta kaveria kiikareiden ja jäätävien kameroiden kanssa hiippaili siellä menemään.  

Uusia ulkoilualueita on ihana seikkailla läpi. On hassua, että keskeltä kaupungin hälinää voi löytyä suojeltuja saaria tai ylipäätään lampaita! Naposteltiin Fazerin sinistä rantakiven päällä ja käytiin läpi muiden vierailijoiden kirjoituksia Kuusiluodon postilaatikon luona. Hirveän hauska tapa viettää vapaa-päivää! 

Käytiin nyt illemmalla myös meidän ensimmäisillä koiratreffeillä läheisessä koirapuistossa. Seuraan liittyi myös muutama muu karvakaveri ja siinä me seistiin porukalla naureskelemassa koirien touhuille. 

Takana on siis kaiken kaikkiaan niin hauska maanantai, etten kestä! Niinkuin Instassa kirjoitin, ei maanantaiden tarvitse olla aina masentavia ja ikäviä. Parhaimmillaan ne ovat alku jollekin uudelle. 

OLENKO MINÄ ONNELLINEN ?

Olen kysynyt otsikon kysymästä monta kertaa itseltäni viimeisen vuoden aikana. Se on tärkeä kysymys, sillä joskus kaiken suorittamisen ja kiireen keskellä unohtuu se kaikkein tärkein. Elämä. 

Välillä tekee hyvää kyseenalaistaa omia valintojaan tai arvojaan. Se auttaa kasvamaan. Ikäkriisit (kyllä, luitte oikein) ovat myös oiva tapa mullistaa omia ajattelutapojaan ja elämänsä suuntaa. Sitä vartenhan niitä tulee. Tiedän, että monet ovat nauraneet ja kiukustuneet ikuisuudelta tuntuneelle kriiseilylleni. Se on ihan okei. Niin minäkin olen tehnyt. Mutta nyt alan pikkuhiljaa huomaamaan sen, että niistä ikä- sekä elämänkriiseistä saattaa olla vain ja ainoastaan hyötyä. Ja onkin. Niihin ei pidä suhtautua väheksyvästi, sillä 20-kymmpisen ikäkriisi on erilainen kuin 50-kymmpisen, mutta ihan yhtä tärkeä. Niiden aikana tajutaan yleensä, mitä halutaan elämältä, mihin suuntaam itseään haluaa kehittää ja miksi. 

Olen kuitenkin nyt tullut siihen pisteeseen, etten jaksa enää stressata vaan annan elämän (ja omien tekojen) kuljettaa minua eteenpäin. 

Olen myös pohdiskelut, sitä mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä ei. Mikä on minule tärkeää elämässä ja mikä ei. On sanomattakin selvää että läheiset ihmiset ovat minun turvaverkkoni. Perhe, parisuhde ja ystävät ovat yksi isoista tukipilareista elämässäni. Koen, että olen löytänyt vierelleni kumppanin, jonka kanssa saan vapaasti kasvaa ja löytää oman polkuni. Rakastaminen ja rakkaus on aina ollut suuri osa elämääni, se ei ole koskaan kadonnut mihinkään. 

Vapaus. Yksi tärkeimmistä arvoistani. Tahdon olla vapaa tekemään päätöksiä välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Se on yllättävän vaikeaa. Oman mielen kahleet taitavat kuitenkin olla ne eniten kiristävät. Sitä treenaan jatkuvasti. 

Muiden ihmisten auttamisesta on myös muodostunut yksi tärkeä arvo itselleni. Tietynlainen pinnallisuus on väistymässä taka-alalle. Tämän vuoksi opiskelusuunnitelmat ovat muuttuneet suurestikin. Ennen tähtäsin media-alalle, mutta se ei tuntunutkaan omalta. Merkityksien löytäminen on auttanut kirkastamaan ajatuksia siitä, mitä tahdon tehdä tulevaisuudessa. Tahdon auttaa ja tukea ihmisiä löytämään tasapainon omassa elämässään. 

Mielestäni emme tue toisiamme tarpeeksi. Jokainen tarvitsee joskus hieman apua ja nostatusta elämään, mutta jatkuva kiire ja suorituskeskinen yhteiskunta eivät aina anna aikaa sille. 

Yksi suuri asia, minkä olen huomannut muuttuvan, on juurikin pinnallisuus ja materialistisuus. Saan enemmän virtaa nykyisin luonnosta, kuin omaisuudesta. Minut tekee onnellisemmaksi kiinnostava keskustelu kuin materia. Toki nautin edelleen kauniista asioista, mutta en aktiivisesti tavoittele niitä. Materiassa ei ole kuitenkaan mielestäni mitään pahaa, sillä me kaikki olemme yksilöitä ja saamme kiksimme erilaisista asioista. 

Mielestäni positiivisuus ja onnellisuus kulkevat aikalailla käsi kädessä. Siksi olen alkanut viimeisten viikkojen aikana pohtimaan juurikin positiivisuutta ja sen vaikutuksia. Kuulostaa ehkä hassulta. Itse olen kuitenkin ollut todella taipuvainen negatiisivuusteen ja melankoliaan. Melankolia tulee aina olemaan pieni osa minua, mutta uskon vahvasti sanontaan "positive mind will give you positive life". 

Yksi oppi, jonka olen elämäni aikana tapaamiltani ihmisiltä ssaanut on vihata- sanan käyttö. Ennen viljelin sitä paljon. Sitten kävin keskustelun erään ihmisen kanssa neljä vuotta sitten, joka meni suurinpiirtein näin: 

"Yh, vihaan tätä biisiä, se soi joka paikassa."

"Sä vihaat kyllä hirveästi kaikkea. Ei kukaan oikeasti vihaa mitään biisiä tai ihmistä. Viha on niin voimakas sana, etten käyttäisi sitä minkään muun, kuin terroristien kohdalla"

Olen aikalailla kyllästynyt kuulemaan negativiisia asioita niin itseltäni kuin muilta. Miten kaikki aina ärsyttää, vituttaa, turhauttaa ja suututtaa. Keskustelupalstat (ei, en koskaan vietä aikaa Vauva-palstalla heh), ovat täynnä dissaamista ja kiukkua. Sanotaan, että suomalaiset ovat kateellista kansaa ja valitettavan usein itsekin syyllistyn ajattelemaan "kun tollakin on niin paljon kaikkea". Jos sitä kuitenkin nostaisi oman päänsä ylöspäin ja keskittyisi omaan elämään, ei tarvitsisi käyttää energiaa siihen, miksi muilla tuntuu menevän paremmin. 

Kaikilla on kuitenkin huonoja päiviä, joten kroonista negatiivisuutta ei kannata sekoittaa siihen. Mutta jos vastaat kysymykseen miten sinulla menee useimmiten sanoilla, väsyttää, ärsyttää, stressaa ja kaikki on huonosti, niin kannattaa joko a) hakeutua terapeutille tai b) muuttaa omaa asennettaan. Sillä pääsee aika pitkälle. 

Mutta olenko minä onnellinen?

Olen. Olen onnellisempi, kuin pitkään aikaan. Olen saanut ottaa taukoa asioista ja kokenut siinä samalla vapauden tunnetta vähän eri tavalla kuin ennen. 

Olen huomannut, miten paremmin parisuhde voi, kun ei ole jatkuvasti stressaantunut ja pahalla tuulella. 

Olen saanut kuluvien viikkojen aikana tehdä paljon asioista, joista tulen onnelliseksi. Näihin kuuluu veden äärellä meditointi (pitäkää höpreönä tai ei, se on ihanaa!), ystävien kanssa puuhailu, herkkujen syöminen ja pohdiskelu. Nautin elämän pienistä asioista, joita ei aina kaiken menemisen ja tekemisen välissä huomaa. Olen ihan superonnellinen, jopa toisinaan niin onnellinen, että halkean! 

Tahdon edelleen sen koulupaikan. Kun olen saanut rauhassa etsiä itseäni ja omia arvojani, koen olevani motivoituneempi kuin koskaan. Olen myös löytänyt hetkellisen rauhan, joka tulee varmasti taas järkkymään. Mutta olen taas hiukan oppineempi ja viisastuneempi.