Olen lukenut monen monta postausta siitä, miten "marraskuu masentaa", "näin selviydyt kaamoksesta" ja "masentava pimeys, miten päästä yli".
Joka vuosi se kesä loppuu ja tilalle tulee talvi. Yhtäkkiä on pimeää kun aamulla herää ja kappas, kun töistä lähtee niin silloinkin on pimeää. Vanha kaava toistuu vuodesta toiseen ja aina se silti jaksa yllättää.
Itselläni vanhat tutut oireet alkoivat nostella päätään noin kuukausi sitten. Ensin katoaa ruokahalu. Ei pysty yhtäkkiä syömään mitään, eikä tee oikeastaan mieli. Taas olen siinä pisteessä, että jää helposti se toinen lämmin ruoka syömättä, vaikka vielä kuukausi sitten olisin vetänyt samassa tilanteessa klassisen nälkäkiukkuraivarin.
Mutta pahinta ovat katkeilevat yöunet, levottomat yöt ja aamuinen väsymys. Pelkään unettomuutta ja sen mukana tulevaa ahdistusta ihan hirveästi ja mulle hyvin nukuttu yö on sama asia kuin päivittäin suklaa-annos addiktille.
Ja kun näistä valitin yksi päivä töissä, tokaisi esimies vain suoraan että kaamos-oireethan ne siinä.
Ja maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Ne jotka uskovat siihen, että jatkuva pimeys vaikuttaa aivotoimintaan ja yleisvireyteen. Ja sitten on niitä, jotka kuittaavat tämän huuhaaksi.
Minä kuulun aikalailla siihen ensimmäiseen. Joka vuosi sama virsi. Kevään ja auringon tullessa taas esiin, tunnen kuinka energia virtaa takaisin kroppaan ja olo on kevyt, kuin olisi riisunut painavan talvitakin hartioilta (joka pitää myös paikkansa).
Joka talvi olo menee voimattomaksi, väsyneeksi ja alakuloiseksi. Ja niin muuten tapahtuu monelle muullekin suomalaiselle, sanokaa minun sanoneen.
Kuulun siihen ihmisryhmään, joka mieluummin omistaisi toisen asunnon jostain, jossa aurinko ei koskaan laske. Sinne olisi kiva karata aina loskan tullen. Mutta koska elämä on ikuista ilon ja surun tasapainottelua, niin kai se pimeys ja ankeus pitää vain kohdata D-vitamiini-purkin turvin.
Ja kyllä, olen nyt useammin kuin kerran päivässä saanut itseni kiinni huokailemasta haikeana Instagram-feedilleni, joka pursuaa rantakuvia, kimmeltäviä meriä ja hymyileviä, ruskettuneita ihmisiä joogaamassa siellä edellä mainitulla rannalla.
Ja sitten on meikäläinen, jonka ainoa päivittäinen valonlähde on kirkasvalolamppu.
Hetkittäin on vähän sellainen olo, että anteeksi nyt vain, onko tämä sitten ihan reilua? Minäkin haluan istua rantavedessä halkaistu kookospähkinä kädessä (vaikken edes tykkää kookoksesta), mutta sen sijaan tarvon äidiltäni lainatuissa kumisaappaissa mutaisessa metsässä tai vastavuoroisesti makaan sängyssä niin kauan, että tulee valoisaa (mikä tarkoittaa about kello puoli kymmentä, mutta näinä pilvisinä päivinä on vähän vaikea sanoa, kun ei tule koskaan valoisaa).
Ja se oma Instagramkin menee utuisen harmahtavaksi, ihan kuin se valo ja ilo katoaisi oikeasti ihan kokonaan elämästä.
Tasan ei mene onnen lahjat.
Mutta koska elämä on aika paljon mukavampaa hyvällä mielellä, olen yrittänyt tsempata näiden ajatuksien kanssa. Aina se ei onnistu, mutta hei, olisipa ankeaa jos heti osaisi kaiken kuin vettä vain.
En oel vielä kehittänyt täydellistä asetta kaamosväsymystä vastaan, joten kokeilemisen arvoisia vinkkejä otetaan vastaan. D-vitamiinit ovat vielä ostamatta, mutta kirkasvalolamppu on jo päivittäisessä käytössä. Ja vaikka sen vaikutus olisikin lumetyyppinen, niin kaikkea pitää kokeilla.
Vitamiinit ovat tärkeässä roolissa, samoin monipuolinen ruokavalio, varsinkin kun sitä ruokahalua ei joka päivä ole. Herkutellakin täytyy muistaa, mutta olen yrittänyt pitää sokerin määrän mahdollisimman vähäisenä, koska se nyt ei mihinkään väsymykseen oikeasti auta.
Tärkein kaikista on varmastikin se oma asenne, niinkuin monessa muussakin asiassa. Jos annan pimeyden ja sängyn houkutella joka aamu pysymään vällyjen välissä, ei mistään tule mitään. Vaikka takapihalla ei olekaan surffaajan unelmaa vaan lähinnä suokalastajan ihmemaa, niin try to make best of it. Suomi on harmauden luvattu maa, mutta on siinä omassa arjessa niin paljon ihaniakin asioita, jotka auttavat jaksamaan hiirenkorvien ja leskenlehtien äärelle.
Autetaan toinen toistamme ja selätetään tämä pimeä kausi yhdessä!
