Kävin eräässä haastattelussa, jossa pohdittiin laajasti moraalikäsityksiä ja elämää ylipäätään. Yksi vaikeimmista kysymyksistä omasta mielestäni oli, kun kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden päästä.
Viiden vuoden päästä olisin pian täyttämässä 28. Että missäkö olisin silloin? Ehkä työelämässä...? Missä noin yleisesti pitäisi siinä vaiheessa olla?
'
Mä en ole sellainen ihminen, joka tekisi viiden vuoden suunnitelmia ja odottaisi niiden sitten tapahtuvan. Tulevaisuuten näkeminen tuntuu hiukan oudolta, koska sitä ei ole vielä eikä sitä voi millään ennustaa. Se, mitä olen nyt viime vuosina oppinut on, että elämää voi kyllä varmasti suunnittella, mutta jotakuinkin harvemmin se näyttäytyy tulevaisuudessa sellaisena kuin oli ajatellut. Tai ehkä näyttäytyykin, mene ja tiedä.
Tunnistan itsestäni enemmän sellaisen haaveilijan ja unelmoijan. On paljon asioita tietenkin, mitä haluaisin tulevaisuudelta. Toivottavasti kaikilla ihmisillä on. Se taas, ettei jättäisi mitään tilaa niille ulkopuolisille tekijöille vain aiheuttaa aina kriisejä.
Jos ajattelee, että no tänä vuonna tätä, ensi vuonna tuo ja sitten pitäisikin olla jo tämä, niin pian huomaatkin vellovasi tunteessa, jossa koet eksistentaalista ahdistusta miten elämä ei mennytkään niinkuin Strömsössä. No eihän se koskaan mene. Tähän astisessa elämässäni kaikki, mitä olen suunnitellut pitkälle tähtäimelle, on mennyt juuri päinvastaisesti.
Tämä menee vähän samaan kastiin kuin postaus, jossa kirjoitin sitkuttelusta. Elämä tapahtuu aikalailla tässä ja nyt. Sitä on välillä vaikea oikeasti ymmärtää. Jos elää takertuen omaan viiden vuoden suunnitelmaan, isket laput silmille siinä vaiheessa, kun elämä yrittää tarjota ihania vaihtoehtoja.
Se, miksi tähänkin ajatukeen olen nyt herännyt, on koska yhtäkkiä oma ikäluokkani onkin ihan hirveän aikuista porukkaa, joilla kaikilla häämöttää viiden vuoden, korkeintaan kymmenen sisällä ne klassisen kuuluisat vakituinen työpaikka, sopivasti ulkomaan matkoja, kihlaus ja häät, asunto jostain kaupungin reunalta, farmarivolvo ja kultainen noutaja.
Ja tämän kirjoitettuani tajusin, että itse istun tällä hetkellä rivaripätkässäni tuijottamassa tolleripentuani, joka on pian kaksi vuotta tallustellut menemään täällä. Pisimmälle suunniteltu asia on ensi vuoden ukomaanreissu. Olenko tietämättäni toteuttanut omaa viiden vuoden suunnitelmaani, tietämättä edes sen olemassaolosta??
Enpä usko.
Asiat on vain tapahtunut. Omalla painollaan. Ja ne ovat olleet mukavia yllätyksiä ja tapahtumia omassa elämässä. Ei ole tarvinnut stressata niiden tapahtumattomuudesta. Oli kauhean luonnollsita muuttaa tähän nykyiseen asuntoon, vaikka totesinkin Z:lle että minulle henkilökohtaisesti ei ole vielä väliä missä asun. Koirakaan ei ollut alunperin oma ajatukseni. On sellainen jännä lause, jota huomaan toistelevani tilanteessa kuin tilanteessa. Elämä kuljettaa. Juuri sinne minne pitäisi. Siinä sivussa voi vähän manifestoida, mitä elämältä ehkä haluaisi, itse en oikein tiedä.
Ja tottakai itse kukin jossain vaiheessa potee melkeinpä syyllisyyttä siitä, ettei mitään ole tapahtunut. Käsi sydämellä voin sanoa, että hiukan kun hellittää itsensä piiskaamisesta niin johan alkaa tapahtua. Ei saa liian tiukasti tuijottaa paperille rustattuja, raksitettavia kohtia. Elämä ei tapahdu siellä (vaikka olenkin super super super paljon sitä mieltä, että omai tavoitettaan on hyvä kirjoitella ylös, ainakin vuosi kerrallaan).
Photocredits: Saga
Se, mitä vastasin siihen yhteen vaikeimpaan haastattelukysymykseen, että missä näen itseni viiden vuoden päästä, meni suurin piirtein näin:
Mä olen nyt koulussa. Isoin maali, jonka edessäni näen on loogisesti valmistuminen. Tapahtuuko se kolmessa, neljässä vai viidessä vuodessa, sitä en oikeasti osaa sanoa. Varmaankin todennäköisisntä sen jälkeen on siirtyä työelämään. Tai ehkä olen siirtynyt sinne jo koulun aikana, eihän sitäkää tiedä. Mutta mä haaveilen paljon. Mä haaveilen matkustelusta, koska se ruokkii mun sielua eniten tässä maailmassa. Mä olen yhtäkkiä alkanut haaveilla vanhasta, punaisesta puutalosta ja isosta pihasta metsän keskellä. Mä haaveilen, että ehkä jossain vaiheessa mä haluaisin kirjoittaa runokirjan. Mä haaveilen, että pitäisin jotkut isot grillijuhlat kesällä, jossa juotaisi kylmiä juomia ja kuunneltaisi livemusiikkia. Mä haaveilen päivittäin, koska se auttaa miettimään, mitkä asiat haluan oikeasti tavoittaa, mitkä ovat vain mukavia päiväunia.
Unelmia on kaksi. Toinen on se aiemmin manitsemani pidempi reissu jonnekin kauas. Toinen on sitten uusi karvainen perheenjäsen. Sille on jo nimi valmiina.
Ainoa asia mitä haluan viiden vuoden päästä olla, on olla onnellinen. Haluan ajatella edelleen samalla tavalla kuin nyt. Pieni lisäkyspsyminen ei tekisi yhtään pahaa, mutta haluan edelleen ajatella maailman olevan sellainen avoin keittokirja mistä napsia hyviä reseptejä. Jestas, mikä vertauskuva...
Lähden nyt nauttimaan taas uudesta maanantaista, viimeisen tentin materiaaleista sekö kahvista ja auringosta. Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!
Ps. Tuo hame on yksi ihana kirppislöytö. Törmäsin siihen kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin kirjaimellisesti piirtänyt samaisen hameen yhden vihkosen sivulle. En tiedä vielä, onko se liian överi meikäläisen kaappiin, mutta ihanahan se on. Se on Intiassa käsintehty ja helmaan on kirjailtu varmaan sata helmeä! Kunpa vain tietäisi, että miten se oli päätynyt Fidan kierrätyskeskukseen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti